Kun rauhan mies sotaa kävi
Zschokke Heinrich 1771-1848
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Kun rauhan mies sotaa kävi
KUN RAUHAN MIES SOTAA KÄVI
Kirj.
Heinrich Zschokke
Suomensi Samuli S. [Kriegerische Abenteuer eines Friedfertigen.]
Otava, Helsinki, 1902.
SISÄLLYS:
1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.
2. Kirje.
3. Ero.
4. Matka Magdeburgiin.
5. Pahoja aavistuksia.
6. Takaisin.
7. Nimitetty sotapapiksi.
8. Yliadjutantiksi.
9. Kaarlo Suuren armeija marssii.
10. Voittoisa kahakka.
11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.
12. Jatkoa.
13. Sotavankeus.
14. Yhteen yhdytään.
15. Karkuri.
16. Tallirenkinä ja kuskina.
17. Murhaa ja miestappoa taas.
18. Vaarallista seuraa.
19. Ihana aamurusko.
20. Päivä nousee.
1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.
Vuonna 1806 lokakuun 6:na täytin minä yhdeksänneljättä vuotta. Minä
asuin silloin katonrajaisessa ylioppilaskamarissa Berlinissä. Oli
sunnuntai. Minä heräsin kirkonkellojen kuminaan, ja kylmä väristys
puistutti minua. Voi sinuasi, ajattelin minä! Vuoden perästä olet jo
viidennelläkymmenellä!
Yhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä
20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessä
vielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaan
kykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on jo
hyvinkin ovela. -- Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavin
tuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesut
ovat häneltä silloin jo tiessään. -- Mutta neljäkymmentä! Niin
neljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!
Tällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollut
siihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain
arvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä
milloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.
Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen,
nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo
sanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.
Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinen
teologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollut
minun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitä
nyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun,
sen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollut
sukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikosta
viikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja,
pysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olin
kirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentään
raskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajat
minulle vaskirahassa.
Kaikkialla minusta sentään pidettiin; minua kiitettiin taitavaksi
mieheksi, mutta auttamaan ei ryhtynyt minua kukaan; korkeintaan minua
joskus kutsuttiin vieraisin. Voi teitä, te nuoruuden ihanat unelmat, --
minne olittekaan häipyneet! Niin moni, joka ei ollut työtä tehnyt ja
vaivaa nähnyt, kokoili nyt kultaisia satoja. Nämä ne surkuttelivat
minua. Olisivat kernaammin saaneet vihata.
Ja herttainen Fredrika, voi sentään! Toivoa vailla hän yhä edelleen oli
minulle uskollinen. Hänenkin oli määränsä kuihtua kuin alppivuorilla
kukka, yksinäisyydessä.
Tässä kiertyi kyyneleitä silmiini. Minä antausin kokonaan apeuteni
valtaan. Minä itkeä nyyhkytin kuin lapsi. Olisi se isä vainaja edes
opettanut minulle jotain käsityötä!
Back