Rynnäkkö myllyä vastaan
Zola, Émile, 1840-1902
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Rynnäkkö myllyä vastaan
RYNNÄKKÖ MYLLYÄ VASTAAN
Kirjoitti
Emile Zola
Suomensi
K. N--n.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Työväen Sanomalehti O. Y. 1906
I.
Rocreusen myllyllä oli kieltämättä kaunein asema koko kylässä. Paikka
itsessään oli vähäpätöinen, puoleksi rapistuneita taloja kylätien kahden
puolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja
sieltä oli erinomainen näköala yli koko laakson kaunisten niittyjen,
mehuisten laidunten ja hedelmällisten peltojen.
Koko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset metsät
ympäröivät viheriän meren lailla laajaa tasankoa, jonka lävitse
Morelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten.
Joki saa alkunsa Gagnyn metsästä ja tuo kuumina kesäpäivinä mukanaan
virkistävää viileyttä. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat alkunsa
metsästä sammaltuneiden kivien alta, syöksyvät metsärinteitä alas ja
yhdistävät kylmät vetensä Morelleen. Kuten lumotussa puutarhassa
kohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanheleällä äänellä,
peittäen pauhuunsa peippojen ja rastaitten äänekkään laulun.
Vedet kostuttavat ja hedelmöittävät koko laakson, ja rehevinä kasvavat
maassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittävät
ympärilleen vilpoista varjoa, pitkät poppelit reunustavat niittyjä, ja
keskellä kulkee kaksoisrivinä plataanikäytävä aina Gagnyn
linnanraunioille saakka.
Sievänä ja viehättävänä sijaitsee isä Merlierin mylly tässä viheriässä
ympäristössä. Se on vanhanaikainen, kummallisennäköinen rakennus ja on
paalurakennusten tavoin puoliksi vedessä. Morelle, joka kohisten syöksyy
korkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin että se veden painon
alla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla peilikirkkaaksi
suvannoksi, missä kalat pitävät telmettään.
Vene keinuu ankkuroituna pienessä valkamassa, jonne talosta johtaa
laudoista tehty tie. Rakennuksen ensimäistä kerrosta ympäröi rehevä
muratti- ja köynnöspeite, ja köynnöskasvit kohoavat aina päätyyn saakka,
kiipeävät katolle, missä ne liehuvat kuten viehkeät aallottaren hiukset.
Isä Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka näytti näin viehättävältä ja
romanttiselta, eikä tahtonut tietääkään korjauksista ja muutoksista,
joita useat naapureista kehottivat häntä tekemään; hän rakasti vanhaa
myllynratasta, joka oli tehnyt työtä hänen kanssaan hänen nuoruudestaan
asti, tietämättä hetkenkään levosta, ja hänen kanssaan tullut vanhaksi.
»Ratashan ei kelpaa enää mihinkään, se on jo aivan pilalla», sanoivat
ihmiset ja neuvoivat häntä hankkimaan uuden. Mutta vanha mylläri ravisti
päätään, vanha ratas oli hänen uskollinen ystävänsä, josta hän ei
tahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja paikkaili hän sitä
kärsivällisesti kaikella, mitä käsiin sattui: vanhoilla
tynnörinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin että vanha,
sammalen peittämä ratas lopulta näytti lystikkään kirjavalta, etenkin
silloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylätien puoleinen osa
rakennusta näytti jokapäiväisemmältä; siinä ei ollut esiinpistäviä
torneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileää ja tasaista. Tätä sivustaa
antoi mylläri toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri äskettäin oli se
uudesta maalattu, niin että se auringonpaisteessa hohti häikäisevänä
kuin jäätikön pinta. Ja tänä päivänä näytti mylly vielä tavallistakin
iloisemmalta, jopa juhlalliselta, sillä tänään siellä vietettäisiin
iloista juhlaa: myllärin ainoan tyttären kihlajaisia.
Isä Merlieriä piti koko kylä suuressa arvossa; jo kaksikymmentä vuotta
oli hän ollut pormestarina, ja häntä kunnioitettiin yleisesti hänen
suuren rikkautensa tähden, minkä hän oli rehellisesti ansainnut kättensä
työllä. Naimisiin mennessään ei hän tuonut vaimolleen, joka oli perinyt
vanhan myllyn isältään, muuta kuin kaksi voimakasta kättä. Nyt oli hän
rikas mies ja olisi kyllä voinut saada levon itselleen ja vanhalle
myllynrattaalleen, mutta huolimatta korkeasta ijästään tunsi hän itsensä
terveeksi ja reippaaksi, eikä olisi voinut sietää joutilasta elämää; hän
teki yhä työtä, ja työ se oli, joka hänet terveenä ja reippaana pitikin.
Isä Merlier oli suurikasvuinen, kaunis vanhus, jolla oli hiljaiset,
totiset kasvonpiirteet. Hän ei nauranut milloinkaan, mutta luonnostaan
oli hän iloinen. Hän näytti aina arvokkaalta, mutta etenkin vihkijäisiä
toimittaessaan, ja tästä syystä pitivät kyläläiset hänestä aivan yhtä
suuresti, kuin hänen rikkautensakin vuoksi, eivätkä lainkaan halunneet
Back