Waffen nieder;Aseet pois!
Suttner, Bertha von, 1843-1914
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Waffen nieder;Aseet pois!
Proofreaders Europe.
ASEET POIS!
Bertha von Suttner
Tekijän luvalla mukaellusta painoksesta suomentanut
Alli Nissinen
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1895.
Digitalisoitu kolmannesta painoksesta,
joka ilmestyi 1912.
Seitsentoista vuotiaana olin sangen haaveileva tyttö. Tämän olisin jo
varmaankin unhottanut, jollei minulla olisi tallella sen aikaisia
päiväkirja-muistoonpanojani. Mutta näissä muistoonpanoissa ovat entiset
haaveiluni, korkealle tähtäävät ajatukseni ja ylenpalttiset tunteeni
tulleet ikuistetuiksi, ja siten voin minä nyt lähemmin tarkastella sitä
kirjavaa ajatusten tulvaa, joka liikkui siinä tyhmässä, kauniissa
tytönpäässä. Tämän pään kauneuden kertovat minulle vanhat valokuvat,
vaikka kuvastimeni ei enää siitä mitään tiedä. Voin käsittää millainen
kadehdittava olento tuo nuori, ylistetty, kaiken komeuden ja loiston
pyörteessä elävä Martha Althaus lienee ollut. Punaiset
muistoonpanovihkoset kertovat kumminkin paljon runsaammin alakuloisia,
kuin rajatonta nuoruuden riemua ilmaisevia tunteita. Ja minä kysyn
itseltäni: olinko todellakin niin kiittämätön, että en huomannut onneani
ja mukavuuttani, joka oli osakseni tullut, tahi olinko niin typerä, että
luulin ainoastaan synkän alakuloisuuden olevan kyllin arvokasta
runollisin sanoin ilmaistavaksi ja ikuistutettavaksi vaikeneville
päiväkirjan lehdille.
Kohtaloni ei tyydyttänyt minua, sillä vihkoon olin kirjoittanut:
»Oi, Jeanne d'Arc, sinä taivaan suosima sankarinainen, jos minä olisin
sinun sijassasi! Saada heiluttaa valtioviiriä, saada kruunata kuninkaani
ja sitte -- kuolla -- kalliin isänmaan edestä! --»
Tilaisuutta näiden kainojen toiveiden täyttämiseen ei kuitenkaan,
valitettavasti kyllä, tarjoutunut. Ei minun myöskään sallittu
kristittynä marttyyrina tulla villien petojen raadeltavaksi ja siten
kuolla, toivomus, joka muistiin panojeni mukaan vuotena 1853 oli palavan
intoni korkeimpana päämääränä. Minun täytyi yhä edelleenkin huo'ata
tietäen, että ne työt, joita sieluni halasi, jäisivät tekemättä, ja että
elämäni pääpiirteissään olisi turhaan kulunut. Oi, miksi ei minusta
ollut tullut poika, silloin olisin voinut saada toimeen jotain suurta ja
ihanaa! Historia näyttää meille hyvin harvoja esimerkkejä naisten
urostöistä. Miten harvoin onkaan meillä Gracchoja poikina, miten harvoin
saammekaan kantaa miehiämme Weinsbergerporttien läpi, ja miten harvoin
huutavatkaan miekkoja-heiluttavat unkarilaiset meille: »Eläköön Maria
Teresia, meidän kuningattaremme!» Mutta kun on mies, niin ei tarvitse
muuta kuin tarttua miekkaansa ja rynnätä maailmaan saamaan kunniaa ja
laakereita, voittamaan maailmanvaltoja, niinkuin Bonaparte, tahi
valtaistuimia, niinkuin Cromvell. Muistan, että korkein ajatus, mikä
minulla oli inhimillisestä suuruudesta, oli sotaisa urhoollisuus.
Oppineita, runoilijoita ja muita suuria miehiä kohtaan oli minulla tosin
jonkun verran kunnioituksentunnetta, mutta varsinaista *ihailua*
herättivät minussa ainoastaan taistelukentän voittoisat sankarit. Ne
olivat historian etevimmät kannattajat, ne ohjasivat kansojen ja maiden
kohtalot, ne olivat merkityksen ja suuruuden puolesta yhtä korkealla
muiden ihmisten yli, kuin Alppien ja Himalajan huiput ovat yli laakson
ruohojen ja kukkaisten.
Tästä kaikesta en kuitenkaan tarvitse tehdä sitä johtopäätöstä, että
minulla olisi ollut erityinen sankariluonne. Asia oli yksinkertaisesti
sellainen, että minä olin haaveileva ja tulin hyvin helposti
hurmaantuneeksi, ja olihan silloin aivan luonnollista, että etupäässä
innostuin siitä, jota enimmän ylistettiin sekä oppikirjoissani että
ympäristössäni.
Isäni oli kenraali itävaltalaisessa armeijassa, ja hän oli ottanut osaa
taisteluun Custozzan luona »isä» Radetskyn johdolla, jota hän melkein
epäjumaloitsi. Millaisen joukon kertoelmia sotaretkestä sainkaan kuulla!
Minun rakas isäni oli niin ylväs sotaisista muisteloistaan ja puhui
sellaisella ihastuksella niistä sotaretkistä, joihin hän oli ottanut
osaa, että ehdottomasti tunsin sääliä niitä miehiä kohtaan, joilla ei
sellaisia muistelmia ollut. Ja miten alentavaa olikaan mielestäni
naissukupuolelle, ettei se saanut tuolla ylevimmällä tavalla tuoda
ilmoille isänmaanrakkauttaan ja kunniantunnettaan. Jos joskus kuulin
puhuttavan naisten pyrinnöistä päästä yhdenarvoisiksi miesten kanssa,
niin käsitin vapaudenaatteen vaan siten, että se tarkoitti naistenkin
pääsemistä aseilla varustettuna sotatantereelle. Miten kauniisti
kerrotaankaan historiassa Semiramiksesta tahi Katarina II:sta:
»Hän kävi sotaa sen ja sen naapurivallan kanssa -- -- -- hän voitti sen
Back