Hanna
Runeberg, Johan Ludvig, 1804-1877
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Hanna
and the Online Distributed Proofreading Team.
HANNA
Kolme laulua
J. L. Runeberg
Suomentanut P. Cajander
ENSI LEMMELLE.
Ens lemmeltaeni kerran tiedustin:
eloni taehti, kuinka synnyitkaeaen,
ja mistae lempeaen sae loistos sait?
Ja taehti lausui: naeitkoe milloinkaan,
kuink' aekin pieni pilvi kaihtaa mun?
Ma lausuin: pilven milloin heleaen
ja milloin synkaen naein sun peittaevaen,
yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo.
Taas lausui taehti: naeitkoe, kuinka mun
pian himmentaeaepi paeivae maallinen?
Ma lausuin: monen paeivaen loistossaan
naein nousevan ja valos voittavan,
se yhae laski, sin' et milloinkaan.
Ja taehti taas: valooni luotatko,
elosi toivon siitae sytyttaein?
Ma lausuin: pilven takaa hymys naein
ja paeivaen loiston takaa tuikkehes,
viel' loistat tuolla puolen haudankin.
Nyt lausui taehti: tunnetko sa mun?
Ma oman rintas olen huokaus,
mi rauhan toivoss' etsi taivastaan,
Ma oman henkes olen vaelkaehdys,
mi saeteillen lens synnyinmaahansa,
ma oman sielus paeivaenpaiste oon,
sae hellaess' elaet hohtehessani.
ENSIMMAeINEN LAULU.
Kuin virta tunturin
ja laehde laaksomaan--
sen verran kumpikin
vain tunsi tuttuaan.
Tullut on riemuineen juhannuksen ilta jo. Laenness
aurinko kirkasna loisti ja loi valoaan ikivanhaan
pappilahan, joka tyynen lammen lahdessa paeilyi.
Mut kamarinsapa ikkunass' arvosa pastori istui,
piippua poltti ja tiellen paein loi hartahan katseen,
joskus loeyhaeyttaein savupilven pois kaedellaensae.
Mielissaeaen Turust' ootti haen nyt taenae iltana poikaans
ainoista, armastaan, ikaevoeityae ainakin vuoden.
"Jos hyvin kaey sinun tutkintos ja jos saat hyvaet lauseet,
tuo kesaeseuraksi itselles joku kumppani koeyhae,
muuten sa nuorena taeaell' ikaevystynet vanhojen kesken."
Kirjoittanut oli naein, tytyvaeisenae nyt tupakoiden
vartosi kumpaakin, etupaeaessae tok' armasta poikaa.
Vaan haenen ainoa tyttaerens, seitsentoistias Hanna
kangaspuillahan viel' emaennoeitsijae-huonehess' istuu.
Terve haen on, punottaa kuin varjossa mansikkamarja,
kun, puku notkea yllaeaen, siin' ilo-tointahan hoitaa.
Rinta, miss' on sydaen tahraton alla, se paulomatonna
paisuen nousee, aaltoillen haenen henkaeyksistaeaen,
kun haen syoestaevaetaeaen kaesivarsin paljahin viskoo.
Silmaepae kirkas on niinkuin peili ja riemusta loistaa.
Vielae haen jatkanut ois, jos ei olis joutunut juhla,
naehden riemulla naein yhae raidan liittyvaen raitaan;
vaan kun kellon helkynnaen kamarista haen kuuli,
herkesi toimestaan haen, koppahan puolat ja langat
laski, ja otsaltaan hiussuortuvan kostean pyyhkaes.
Tyoetaeaen silmaesi sitten mielissaeaen hymyellen,
saksihin tarttui, katkaisten kudelankojen paeitae,
aeaeneti vain, mut naein toki haasteli haen sydaemessaeaen:
"Tuskin on kangasta sievempaeae; puna tuo miten kauniist'
yhdistyy sinen kanssa, ja reunassa rihmanen keltaa!
Jospahan huomenna tuosta jo ois hame paeaellaeni mulla!
Kerta kun, yllaeni tuo, erilaisena hiukkasen kuin muut
maatytoet, kirkosta kaeyn ja kun portaillen pysaeynnyn,
laemmoestae hehkuen, sievaenae naein, koreampana muita,
aeaeneti kaikk' kadesilmin he silloin vilkkuvat varmaan.
Vaan kun saapuu luo nimismies rikas, arvosa herra,
poeyhkaenae, ylpeillen, ja kun muut haent' arkoen vaeistaeae,
kaettaeni suutelemaan haen jaeae, niin vanha kuin onkin."
Back