Vaihdokas - Kuvaus vanhan kansan elämästä
Reijonen, Juho, 1855-1924
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Vaihdokas - Kuvaus vanhan kansan elämästä
VAIHDOKAS
Kuvaus vanhan kansan elämästä
Kirjoitti
Juho Reijonen
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1884.
Muuan Itä-Suomen kauniimmista kirkonkylistä on kahden ruohorantaisen
järven väliin pistävällä niemellä. Niemen keskitse idästä länteen --
tahi lännestä itään, jos niin tahdotaan -- kulkee kohtalaisen korkea
kangasharju. Näköala harjulta on laaja ja vaihteleva. Niemen ympärillä
päilyvät monisaariset vedet. Sen keskipalkoilla latistuu harju
alangoksi, antaen siten sijaa parille hietarantaiselle lammille, joiden
äyräillä humisee muutamia korkeita kelohonkia. Siellä täällä näkyy sarja
istutettuja puita: hieskoivuja, hyötyisiä pihlajapensaita ja solakoita,
lipiseviä haapoja. Kylä näyttää, ikäänkuin kihisevän huiskin haiskin
rakennetuista taloista ja mökeistä, joita viimeksimainituita nähtävästi
on monta vertaa enemmän kuin edellisiä.
Harjusta pohjoiseen päin näkyy etäällä siintäviä korkeita vaaroja,
saaria, salmia, kellertäviä viljavainioita, muutamia muhkeita taloja ja
nuorta, tummanvihreätä kuusikkometsää. Harjun etelävierre on loivempi.
Sitä peittää metsä, jossa paraasta päästä kasvaa räkämäntyjä, ja niiden
välistä Keidaslammin kirkas vesi kimaltelee kesäisen päivän
laskeutuessa. Lammin rannalla sijaitsee iso ja ikirikas Lampelan talo,
jonka viljavat, savimultaiset pellot ulottuvat järveen saakka.
Lampela lähimpine, hyvin ruokottuine ympäristöineen on, kuni ihana
keidas tuon kaksilaskoksisena penkereenä sille puolen alenevan, vihannan
erämaan keskellä, jos sitä erämaaksi voi sanoa. Suunnattoman suuren
vaskikäärmeen tavoin kiemurtelee talon lähitse ruosteenkeltainen
maantie. Kylän itäpäässä lyöpi se vielä muutamia lenkoja, ikäänkuin ei
mielellään tahtoisikaan kylästä erota, vaan päästyään vanhan
kellotapulin ohitse, lähtee se rohkeasti eteenpäin teille
tietymättömille suorana, kuni mittarin linja ikään.
Noin pari miespolvea takaperin oli tapulilla vieressänsä uskollinen
toveri. Se oli jyrkkäkattoinen ja varsinkin ulkopuolelta vahvasti
tervattu ristikirkko, mutta nyt se jo aikoja sitten on hajotettu erään
Herrassa nukkuneen provastin toimesta. Seikka, joka tuohon
hajotustoimeen johti, oli seuraava. Pappilan kellokas lähti eräänä
päivänä kirkkomaalle jaloittelemaan ja kun kirkkomaan aita oli huono,
pääsikin se sinne. Haudankaivaja, tolvana, oli heittänyt vasta
kaivamansa haudan ihan peittämättä ja Perjakka taittoi siihen
pudotessaan niskansa. Haudankaivaja menetti virkansa ja kirkkomaalle
päätettiin hankkia uusi aita. Kirkon seinähirret havaittiin tanakoiksi
aidaksiksi ja sitten ladottiinkin niistä jo uutena vanhan näköinen ja
ummelleen kymmenen vuotta kestävä aita suojelemaan kuolleitten rauhaa ja
elävien elämää. Hirren lopuskoista rakennettiin kylän keskellä olevalle,
kauniille kummulle vankihuone, jonka viereen eräs kirkon patsaista
pystytettiin -- kaakinpuuksi.
Siten oli Herran huone sanan varsinaisessa merkityksessä muutettu
ryövärien luolaksi. Uusi temppeli, joka pieniruutuisine akkunoineen ja
tornittomine kattoineen myöskin enämmän vivahtaa vankilaan, kuin
kirkkoon, tehtiin kylän läntiseen päähän ja kiireellä tehtiinkin.
Kiireessä unohtui kuitenkin tapuli entiselle paikalleen. Senpätähden
onkin nyt kirkon ja sen kellojen väliä puolentoista virstan paikoille,
eikä Jumalan palvelus, varsinkaan länsituulella, tulisi vähääkään
häirityksi, vaikka kellonsoittaja kesken saarnan läppäämään rupeaisi.
Siihen aikaan, kuin vanha kirkko vielä oli virassa, oli kellotapuli
Kaikuis-Taavetin virkahuoneena. Siinä hän, kuten vanhan testamentin
aikuinen kaimansakin soitteli ihmisten hartauden herättämiseksi.
Taavetti tekikin työtänsä oikein voiman perästä, eikä vain huvin vuoksi,
niinkuin nykyajan soittoniekat. Hyvällä omallatunnolla saattoikin hän
kehua "oikein tarmon takaa" toimittavansa virkaansa ja virka-aseman
puolesta olevansa pitäjään ylhäisin mies, joka maailmassa näkee paljoa
laveammalle, kuin moni muu. Tosiaankin oli hänellä tuolta ylhäältä lavea
näköala ja korkea asemansa toi hänelle mieleen niin outoja mietteitä.
Sieltä näki hän paljo suuria ja pieniä, rumia ja kauniita ihmisiä, näki
luonnon juhlapuvussaan ja sen ihmeellisen järjestyksen, joka kaikkialla
maailmassa ilmestyy. -- Taavetti näki isiensä haudoilla rauhattomasti
vilskuvia ihmisiä; hän näki kyynelien kostuttamilta lepokummuilta
puhkeavan kauas tuoksuavia kukkasia, näki miten pienet kyynelhelmet
uurtivat syviä vakoja leskien ja orpojen kasvoille ja miten ne sitten
päiväpaisteessa kimaltelivat, kuni kirkkaimmat timantit.
Toisinaan taas ihmiset kävelivät hautausmaalla iloisesti nauraa
hekoittaen, ikäänkuin ei murhetta maailmassa olisikaan. Joskus astuivat
ystävykset tuolla alhaalla mitä suloisimmassa sovussa, välistä ne taas
tölmivät ja tuustivat toisiaan Herran huoneen portailla, kiiruhtaen
istumaan parhaille paikoille kirkossa, ennenkuin ystävät niille
ennättäisivät. -- Kaikki nuo maan pinnalla häärivät olennot näyttivät
katselijasta niin naurettavan pieniltä, niin vähäpätöisiltä, joko ne
Back