Pikku ihmisiä
Pakkala, Teuvo, 1862-1925
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Pikku ihmisiä
Proofreaders Europe
PIKKU IHMISIÄ
Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1913.
VELI
ENSIMÄINEN LUKU.
Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan
äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän
ikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä
hämmästykseksi sanoi:
»Osta, äiti, tuo minulle.»
Se oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan,
kädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljon
kauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja. Hän
niitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.
Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui
olemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä
yhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:
»Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.»
Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli
tutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän
otti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi
hymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei
hän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen,
että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena
nähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei
Leena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle
ominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman
ystävällisellä äänellä:
»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.»
Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt
siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan
näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:
»Mikä minua taas höpsytti?»
Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon,
jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:
»Todellakin! -- Todellakin vaimoni näköinen.»
Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeän
vakava, hieman surumielinen ilme.
»Soma nukke», ihasteli lehtori hyväntuulisena.
Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka
miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseen
nukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen,
jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle,
täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettu
lehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseen
järjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:
»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun.
Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsa
pulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa
lattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.
Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä
ikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen
lattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä
helppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän
ikämies, ei auttanut muu kuin lattialle mahalleen!
»Todellakin», sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin
näkemänsä.
Back