Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta
Pakkala, Teuvo, 1862-1925
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta
VAARALLA
Kuvia laitakaupungilta
Kirj.
Teuvo Pakkala
1891.
1
Pieniä eläjiä olivat.
Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat
pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen
mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin
kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo
olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää
rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti
könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat
vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin
olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia
olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se
vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän
talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.
Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa
päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan
kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi
vielä tilkun verran potaattimaaksi.
Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin
silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.
»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä
kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin
mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan
tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka
jälestä kerrassaan helpottaa.
Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi,
niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran
vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime
aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut
pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan
ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa
uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.
Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä
pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta
heittäytyä köyhäinhoitoon.
»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä
kyllä jaksaisin itseni elättää».
Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin
piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa
parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.
Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada
lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen
tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan
tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras
tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen
hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.
Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla
saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.
Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja
ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi
työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.
Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä
molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan
hävitettyä uunin kiuasta:
»Olipa se.»
Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli
niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.
»Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei
niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No
mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin
kuin se olisi helpostikin tehty.
Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että
Back