Pieni elämäntarina
Pakkala, Teuvo, 1862-1925
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Pieni elämäntarina
Proofreaders
PIENI ELÄMÄNTARINA
Kirj.
Teuvo Pakkala
1902.
I
Esteri Kalm.
Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman
vuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden
forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa
vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin.
Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen
palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja
opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman
pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla
hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei
hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin
sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti,
että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran
renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili
pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on
punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja
viisi markkaa rahaa ja ... ja...
Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään
kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä
forstmestarille sanomaan, niin itse lähti:
»Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!»
»Minkä Esteri nyt teki?»
Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan
tehnyt:
»Särki potin!» »Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!»
Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski
huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa
oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina
unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu
lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui
välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin
hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki
toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana
päivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut
Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan
tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä
tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen
ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi
karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran
ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan.
Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin
kurkuin.
»Forstmestari on minun!»
Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka
päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän.
Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä
forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri
määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän.
Se putosi seuraavana päivänä.
Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä
pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä
vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään
vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja
muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja
jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja
jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun
Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla,
suuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna
kädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen
rukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni:
»Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!»
Forstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui
yksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten paksua
kankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari--se joka renkipoikaa oli
ruoskinut.
Back