Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista
Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista
PIKAKUVIA 1867 KATOVUODESTA JA SEN SEURAUKSISTA
Kirj.
Pietari Päivärinta
G. W. Wilén, Turku, 1893.
SISÄLLYS:
Ennustaja
Köyhän kiitos
Ryöväri
Talon vanhus
Rouhu
Kampsu-Mikko
Talon pyhäaamu-eine
Yösijan etsijä
Ilmarin Juuse
Kyntäjä
Leipoja
Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä
I.
Ennustaja.
Oli vuoden 1867 talvi noin puolivälissä. Ankara talvi se oli, jopa niin
ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja
pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin viikkoa kesti järkähtämättä
yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tavasta tuli taivaan
täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin aioin
itätuuli tuulla uilotti parisen viikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja
höllää lumikerrosta kauheoihin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän
laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten
pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei
moniin vuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan.
Metsässä hevoset eivät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla;
surkealta näytti, kun hevoset mähkivät eteenpäin ja lumi seljän yli
lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten
rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli
oli vähänkään päästä liikkumaan.
Jos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten
oli, huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu
suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät
olivat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten
ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä
kääntää tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille.
Tämän vuoksi tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että
oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa
kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä
paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä
läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi.
Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset,
ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät
onnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois.
Sitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden
ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja
hoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat
ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin
jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni
ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja
korviin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin
tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi
koviksi kuin jääkynttilä.
Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja
muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa,
ja yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. -- Ei ollut elämä silloin
leikin tekoa.
* * * * *
Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies,
sauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan,
ettei tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti
pudistaa lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara
lumivihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa,
karvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että
se tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti
kovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä.
"Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte, koska
näytätte niin kovin vilustuneelta", kehoitin häntä.
Back