Elämän hawainnoita VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa
Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Elämän hawainnoita VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa
ELÄMÄN HAWAINNOITA VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1899.
RAUTA=WAIMOJA.
Palanen matkakertomusta.
I.
Minun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen
--ei waan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs wälillä. Rautatie
ei ollut wielä walmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitä
myöten pääsi rautatien tarpeita kuljettawat junat wapaasti kulkemaan;
siinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensä
kotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän waimonsa ja
lapsensa saiwat myös työjunassa kulkea edestakaisin.
Olinpa semmoisen junan kanssa saanut luwan tehdä tuon pienen
matkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei wielä ollut, täytyi jo
waraselta mennä asemapaikalle wartomaan, milloin juna menisi sinne
päin, mihin minunkin oli meneminen.
Oli Pohjolan kaunis elokuun päiwä. Aurinko paistoi täydeltä terältä
tukehduttawan kuumasti ja ihmiset puhkailiwat töissään wesimärkinä
palawasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut wäkeä kaikilta maailman
suunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan,
saisiko kyytiä tuon wohwottawan, hihkailewan ja puhisewan höyryhewon
pitkähäntäisessä roikassa.
Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin
pitkin rataa, ja yksi ja toinen arweli yhtä ja toista rautatiestä sekä
tuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän
joukossansa. Waikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taiwaan
rannalle kokoontua oikein aika jykypilwiä, mitkä wähitellen laajeniwat
ja taajeniwat ja pian oliwat peittäneet senkin taiwaan kohdan, minkä
alla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia
liehuwia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita,
huolimatta siitä ensinkään, oliwatko ne huolista harmaantuneita
haituwia, waiko elämän toiwosta humertawia ja kiiltämisestä sädehtiwiä
kiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita wesipisaroita ja
itsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.
Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arwelin:
sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli
lyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olewilla hiuksilla sekä
pakartuneilla, wetistyneillä ja punottawilla silmillä.
"Sataa, sataa...! woi kun nyt wielä sataakin...! Hywä Jumala kun minä
pääsisin kotiin...! enhän tiedä enkä ymmärrä----lapseni?" supisi hän
omia aikojaan riwimme siwu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen
kastuneita hameensa helmuksia.
Kaikkien silmät kääntyiwät häneen, mutta minä kenties katselin häntä
tarkkaawaisemmasti kuin yksikään muu.
Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee
niin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.
"Hywä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, mutta
samassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä
nähnytkään.
"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.
Hän säikähti ja nyt wasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi
turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin
epätoiwoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja
sanoi ujosti: "etelään päin".
"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.
"H----n pitäjästä", sanoi hän arasti.
"Oletteko rautatien työmiehen waimo?"
"Olen."
"Onko teidän miehenne täällä työssä?"
"Ei, ei se ole ... ei hän ole ... ei hän ole ollut", sanoi hän
hätäisesti ja katkonaisesti; sen ohessa koetti hän naurahtaa, mutta se
yritys ei onnistunut ensinkään.
Back