Elämän hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Elämän hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
ELÄMÄN HAWAINNOITA VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1897.
RAUTA=MIES.
Kun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa
rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tawallisissa oloissa juuri usein
nähdä wierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjawin näky. Rautaa tulwaa
kaikista--minä en sano kansoista ja kielistä--maamme osista ja pian saa
kuulla puhuttawan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee
köyhiä ja rikkaita, rikkaasta köyhtyneitä--harwoin köyhistä
rikastuneita--yli onnensa menneitä, wirkansa ja luottamuksensa
menettäneitä, kowanonnen kokeneita, kulkurielämään tottuneita ja
kaikilla on warma toiwo paremmasta tulewaisuudesta. Tätä kaikkea
nähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi
työntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi waan työn teettäjiä.
--"Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuwat."
Tällä tawalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri wäreistä
hewillä selwää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien
työmiehistä sanotaan heitä supistuneesti waan "rauta=miehiksi" ja
"rauta=akoiksi". Siitä sana: rauta=mies.
Aikomukseni ei ollutkaan ruweta selwille seulomaan tuota kirjawaa
joukkoa, aion waan kertoa mitä yksityiskohdissa on silmääni ja tuntooni
pistänyt.
Sattui näet niin, että asuntoni oli lähellä erästä isoa rautatien
työpaikkaa. Harwa päiwä oli se, jolloin en käynyt siellä katselemassa
työn menoa ja sitä tekewiä ihmisiä. Sukkelat kokkapuheet ja riwot
pilalaulut kajahteliwat usein heidän huuliltansa, joita toisien
moninkertaiset naurunhohotukset palkitsiwat, samassa osoittaen, että
kulloinkin ilmestywä uusi aate oli koko ryhmän yhteinen.
En ollut kowin useasti wielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja
nuori mies weti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa
toisien riwoon summa=iloisuuteen, oli waan synkän ja alakuloisen
näköinen. Kuta useammasti käwin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi
silmäni häneen. En kuullut hänen lausuwan ainuttakaan riwosanaa, enkä
että hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien
työkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein
hauskaa ilon=ainetta wäliin semmoistakin, mikä sai heidät
remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei
hänen hymykuoppansa edes wärwähtäneet.
"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen
näköinen?" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.
"Hän on, on, on, on ... mitenkä se oli? hän on Säk ... Saw ... Kuort
... en minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan
kuullutkaan", wastasi kysytty, miettiwäisesti taiwaalle tirkistellen ja
toisella kädellään leukaansa puristellen.
"Mikä hänen nimensä on?" pitkitin minä.
"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi."
"Entä sukunimi?"
"Sitä en tiedä; häntä sanotaan waan Nikiksi."
"Onko hänellä waimoa ja lapsia?"
"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia
ole ... minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole", arweli hän.
"Mitä hänestä sitten tahdotte?" lisäsi mies ja katsoi minuun
tutkiwasti.
"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on waan mielestäni niin
kummallinen", sanoin puolihäpeissäni.
"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden
puheeseen, sitä wähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä päästään
pois, erkaantuu hän kohta muista ja wiettää aikansa yksinäisyydessä."
"No mitä hän silloin tekee?"
"Hänellä on kirjoitusneuwot ja melkein aina hän kirjoittaa."
"Mitä hän kirjoittaa?"
Back