Elämän hawainnoita V: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin; Wäärä mammona
Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Elämän hawainnoita V: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin; Wäärä mammona
ELÄMÄN HAWAINNOITA V: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin;
Wäärä mammona
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1894.
KIRJAILIJA.
(A. Kiwen kuolon johdosta kirjoitettu.)
Tunsin erään kirjailijan, jonka kanssa minulla oli onni tutustua. Hän
oli kyllä saanut kaipaawalle hengellensä kehitystä, mutta onnetar ei
ollut hänelle suonut mitään palkallista wirkaa, kukatiesi sentähden,
että se tahtoi tehdä hänestä--kirjailijan. Hän totteli noita onnettaren
oikkuja ja rupesi työhön, jolla hän aikoi puutosta kärsiwän henkensä
suojan hengissä pitää!--Käwin hänen tykönänsä; talwi oli. Hän istui
hataran jäätyneen akkunan edessä, pienen pöydän ääressä kirjoitellen,
ja jotkut pienet torkkuset polwien päällä suojana, ett'eiwät raajansa
kowin olisi kohmettuneet ja kangistuneet! Siinä asemassa wuoti hänen
sielunsa riwi riwiltä paperille. Satuin myös käymään hänen tykönänsä
kesälläkin useat kerrat; kerran siellä ollessani tuli sade; katto oli
huoneessa niin huono, että wesi rupesi wirtanaan juoksemaan huoneesen
ja niin kirjailijan pöydällekin; mutta hän näkyi kyllin jo tuntewan
huoneen oikut, sillä ennenkuin wesi ennätti ruweta oikein juoksemaan,
siwalsi hän raskaan teoksensa ja kaikki muut siihen kuuluwat paperit
pois pöydältä ja pani ne erään wankan kaapin laatikkoon, joka wielä
kaikeksi onneksi pidätti sadetta ja niin suojeli paperit kastumasta.
Miks'ei hän hankkinut itsellensä parempaa huonetta? kysynette kai.
Wastaus on mutkatoin: hän ei woinut. Semmoisessa tilassa ollessaan
kirjoitti, kärsei ja toiwoi hän, sillä hän luuli ihmisten sydänten
olewan myötäwaikutuksessa hänen oman sydämmensä tunteitten kanssa,
joista hän nyt parast'aikaa wuodatti paperille että ihmiset siinä
näkisiwät, selwemmästi kuin tähän anti, oman itsensä, oman sydämensä,
ja sen oikut ja juonet; että ihmissydänten hyweet tulisiwat
kirkkaammiksi, waloisemmiksi ja suuremmaksi hyödyksi ihmisille
itsellensä.--Tuota kuwasi, tuota tarkoitti hän; tuon peilin lasia hän
koki säilyttää kirkkaana, että kaikki siinä näkywät haamut näkyisiwät
alkuperäisessä puhtaudessaan, koristelematoinna, liioittelematoinna ja
myöskin tahraamatoinna. Jos tuohon suureen kuwa-kokoelmaan sattui
tulemaan jotakin wäärennyksiä, koki kirjailija niitä huolellisesti
poistaa niin paljon kuin suinkin woi. Tuommoista työtä teki hän
huoneessansa; siinä hän kasti leipäpalaansa suolaan ja söi,
tyydyttääkseen elimiensä waatimuksia; siinä, siinä huoneessa käärei hän
itsensä huonoihin waateriepuihin ja heitti itsensä wanhaan sänkyynsä
aina silloin kun hänen puutosta kärsiwä ruumiinsa ja wäsynyt henkensä
tarwitsiwat lepoa!--Semmoinen oli hänen taistelonsa!
Wiimein sai hän ensimäisen teoksensa walmiiksi. Hän tarkasti sen läpi
moneen kertaan, ja koetti woimiensa takaa poistaa, mitä siinä oli hänen
mielestänsä wäärää. Sitten hän katsoi wielä kerran sen läwitse, ja nyt
ei hän enää huomannut mikä siinä olisi wäärää ja poistettawaa; nyt se
oli yhtäpitäwä hänen oman henkensä ja tunteittensa kanssa.
Kun elämäntarpeet oliwat kirjailijalla niin liki, ajatteli hän: "Jos
minä tuolla jotakin saisin!" otti teoksensa mukaansa ja lähti
kaupunkiin, jossa toimitettiin useampia sanomalehtiä. Hän meni erään
toimittajan luo, jonka hän piti luotettawimpana, ja pyysi hänen olemaan
hywän, tarkastamaan hänen teostansa ja antamaan sitten siitä suullisen
arwostelun hänelle. Sanomalehden toimittaja otti teoksen
hywäntahtoisesti tarkastaaksensa ja lupasi wiikon päästä antaa
lauseensa. Woi kuinka pitkä tuo wiikko oli! Kirjailija toiwoi ja
pelkäsi: "mitä sanonee tuo arwoisa sanomalehden toimitus? tunteneeko
hän kyhäntäni?" Eikä ollut hänellä woimaa yrittää sillä wiikolla mitään,
niin koski tuo asia häneen; sillä nyt juuri oli ensimäinen kysymys,
tuntewatko ihmiset häntä, tahi oikeammin--itseänsä.
Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija taas tuon sanomalehden
toimittajan tykö, jolle hän oli sielunsa paljastettuna uskonut, ja
astui tykyttäwin sydämin hänen työhuoneesensa. Toimittaja istui
kirjoituspöytänsä ääressä, mutta kun hän kuuli owesta tultawan, käänsi
hän päänsä tulijaan päin ja sanoi: "wai niin!" ja samassa kohensi hän
sangallisia silmälasejaan, sitten sieppasi hän pöydältä neljänneksiin
taitetun, ison paperiwihkon, pudisti ja wiipoitti sitä kirjailijaa
kohden, ja sanoi: "kyllähän siitä tulisi", waan yhä tarjoili
paperiwihkoa kirjailijalle. Tämä tuli ja otti teoksensa pois--sillä
sehän se oli--ja huokasi raskaasti.
"Ettekö ottaisi tätä sanomalehteenne ja maksaisi minulle wähän?" kysyi
hän ujosti.
"Minun sanomalehdelläni on enemmän kirjoituksia kuin siihen mahtuukaan,
jonka tähden en minä sitä tarwitse, enkä minä maksa kirjoituksista",
sanoi toimittaja.
Back