Elämän hawainnoita II: Waimoni; Puutteen Matti
Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Elämän hawainnoita II: Waimoni; Puutteen Matti
ELÄMÄN HAWAINNOITA II: Waimoni; Puutteen Matti
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1890.
WAIMONI.
Olin kerran asiaini tähden matkustamassa. Oltuani kaukana kodistani,
oudossa paikkakunnassa, tulin iltasella suureen talonpojan taloon. Heti
kartanolle tultuani huomasin, että kaikki talon rakennukset osoittiwat
warallisuutta ja hywää järjestystä. Kaksi wankkaa asuinrakennusta oli
kartanossa, jotka kaiken puolesta oliwat hywässä woimassa: seinät
oliwat wuoratut ja maalatut, akkunat kaksinkertaisilla laseilla
warustetut, sawutorwet katoilla oliwat eheät, rapatut ja walkeiksi
kalkitut, ja toisen rakennuksen edessä oli kauniisti rakennettu ja
paljoilla Laseilla warustettu kuisti; muut huoneet oliwat myös hywässä
woimassa ja järjestyksessä. Kun olin jo mielestäni liiaksikin ajellut
sinä päiwänä hewosellani, päätin olla talossa yötä. Menin siis sille
puolelle, jossa talon wäki näytti asuwan, ja pyysin yösijaa, jonka
perheentuwassa olewa renki kohta lupasikin. Kannoin siis kaikki
kapineeni huoneeseen. Heti sisään tultuani weti talonwäen ja
erittäinkin isännän käytös huomioni puoleensa. Wäki käyttäytyi niin
hiljaisesti kuin jossain hywin surullisissa hautajaisissa. Nuoren
wäenkään kaswoilla ei näkynyt sitä hilpeyttä eikä iloisuutta, joka
elämän tawallisesti tekee niin wilkkaaksi ja hauskaksi perheissä
iltasilla, kun he työstä tulewat, ja joka poistaa kaikki elämän surut
ja huolet ja päiwän ponnistusten waiwat. He puheliwat toisillensa wain
kuiskaamalla ja kaikkea kolinaa näkyiwät he wälttäwän niin paljon kuin
mahdollista; toisiansa silmiin katsoiwat he usein kysywästi ja ujosti.
--Isäntä oli noin keski-ikäinen mies; hän oli pitkähkö, laiha ja
kuihtuneen näköinen. Hän istui penkillä kymärässä, molemmat kyynäspäät
polwilla; käsiinsä turwasi hän milloin koko kaswojansa, milloin wain
otsaansa, ja tuossa asennossa näytti hän sywiin ajatuksiin waipuneelta.
Wäliin hän kohotti itsensä suoraksi, mutta jälleen waipui hän pian taas
entiseen asentoonsa. Hänen silmänsä kiilsiwät niin kummasti, ikäänkuin
ne olisiwat olleet lasittuneet; hän katsoa tuijotti lakkaamatta yhteen
paikkaan lattiaa, ja silloin tällöin puhkesi hänen rinnastaan sywä,
kumisewa huokaus, joka tuntui siltä kuin se olisi haudasta tullut.
Isännän tila tuommoisena näytti mielestäni hywin arweluttawalta ja
wieläpä kauhistawan kammottawaltakin. Ei kukaan talon wäestä kysynyt
minulta mistä ja mikä minä olin ja mihinkä minä menin, jotka aina owat
tawalliset kysymykset ja joista pitää tehdä selitykset wieraan tultua
taloon. Tuo kaikki teki oloni talossa ikäwäksi.
Luulottelin että isäntä mahtoi olla jotenkin sairas, joka tekisi hänen
noin alakuloiseksi ja sitten waikuttaisi muuhun wäkeen tuon sywän
umpimielisyyden, joka heissä niin sywästi kuwasti.
Nyt juuri tuli huoneeseen eräs henkilö, jota ei ollut ennen siellä
näkynyt. Tullut oli arwiolta noin kuuden= tai seitsemäntoista wuotta
wanha neito, joka kohta weti huomioni puoleensa. Hän loi surullisen
silmäyksen kaikkiin tuwassa olijoihin ja minua hän katseli oudolla
katseella. Hänellä oli kauniit kaswojen piirteet, mutta hänen
waalenneesta, laihtuneesta muodostansa selwästi huomasi, että suru oli
kokenut jo noin aikaisin ryöstää häneltä pois sitä kauneutta, jota
Luoja oli hänen osaksensa niin runsaasti lahjoittanut. Näitä surun
jälkiä lisäsi wielä tuo hänen ennen mainitsemani surullinen katseensa
ja käytöksensä. Hän toimitti äänetönnä joitakin asioitaan tuwassa, loi
wielä surullisen silmäyksen isäntään ja poistui sitten keweästi kuin
keijukainen pois huoneesta. Silmäsin hänen mennessään wielä hänen
jälkeensäkin: hänellä oli kookas ja sorea ruumis, joka säännöllisesti
notkahteli hänen kuulumattomasti astellessaan.
Kaikessa tuossa talonwäen käytöksessä oli mielestäni jotain niin
surullista salaperäisyyttä ja umpimielisyyttä, että se nosti
uteliaisuuteni korkeimmalleen, mutta tuota salaisuutta en woinut
itselleni selittää, waikka kuinkakin olisin koettanut päätäni waiwata.
Tosin luulottelin, että isäntä oli sairas ja että tuo tuwassa käynyt
neito oli isännän tytär, mutta nuo oliwat wain luulojani eiwätkä
semmoisinaan woineet paljon selittää outoa näköä, eiwätkä tyydyttää
uteliaisuuttani.
Wiimein menin isännän tykö ja aioin hänen kanssaan alottaa puhetta
mistä hinnasta hywänsä.
"Oletteko sairas?" kysyin häneltä, istuessani hänen wiereensä penkille.
Isäntä näkyi säpsähtäwän tuosta kysymyksestäni. Hän oikaisi itsensä
suoraksi ja katsoa tuijotti silmiini sanaakaan wastaamatta. Sitten
kääntyi hän katsomaan lähinnä olewan henkilön silmiin, ikäänkuin
kysyäkseen: onko tässä ollut mistään puhetta. Katsottu näkyi hywin
käsittäneen tuon mykän kysymyksen, sillä hän kallistui warowasti
isännän puoleen ja kohti=lujalla äänenpainolla sanoi wakawasti
isännälle: "wieras kysyy oletteko te sairas?"
Back