Elämän hawainnoita I: Uudistalo; Halla=aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus
Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Elämän hawainnoita I: Uudistalo; Halla=aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus
ELÄMÄN HAWAINNOITA I: Uudistalo; Halla=aamuna; Mökin Maiju;
Noidan rangaistus
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1889.
UUDISTALO
Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan
poikki, jonka puoliwälissä sanottiin olewan erään uudistalon. Talwi
oli. Kun lähtöni kylän wiimeisestä talosta oli jokseenkin iltapäiwällä,
neuwottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän
yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja
halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroiwat sinne tänne ja oliwat
hywin eksyttäwiä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja
lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan wielä tullut. Edessäni olewa
taiwal oli melkein yhtä aawaa, osaksi jonkuu tiellä wastaan tulewan
pienen järwen ja isojen newojen tähden, osaksi senwuoksi, kun
metsämaatkin aina oliwat jonkun ajan takaa poltetut monelta
peninkulmalta aiwan putipuhtaaksi, niin että metsää ei näkynyt muuta
kuin mitätöntä koiwun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden
alinomaiseen palamiseen oli se, että ne oliwat kruunun metsämaita,
jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata,
poltteliwat niitä mieliwaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa
laitumia ja kruunun maiden keskellä olewia niittu=kurujansa. Niistä
syistä oli mainittu taiwal niin aukea, että se näytti silmissäni
jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä
aikoja, jolloin matkani sattui, oli ohut suwi=ilma, jonkatähden koko
aukea oli aiwan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei
reki tahtonut pysyä kohtisuorassa hewosen perästä, waan se kääntyi aina
poikinpuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä.
Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lunta
aikoi tulla myrskyn seassa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä
suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään
semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en
osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unohuttanut saadut neuwoni
ja joutunut wäärälle suunnalle, jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin
jäädä wihdoin wäsyneenä--uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle,
hewosineni hirmuisen myrskyn käsiin--kuolemaan. En kumminkaan antanut
epätoiwon itseäni woittaa, waan ponnistelin kaikin woimin sitä suuntaa
kohden, jonka pidin mahdollisimmasti oikeana, sillä tietä ei enään
ollut. Wihdoin wiimeinkin rupesi kaukaa taiwaan rannalta häämöittämään
korkeampaa metsää, joka jo wiitatessa oli minulle ilmoitettu olewan
uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön hawaitsemisen luulen olleen
saman minulle, kuin Saharan erämaan aawoilla hietikoilla
matkustawaisille karawaneille on kaukaa hawaittu kosteikko. "Tuollahan
se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, enkä tarwitse
jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin
ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta aikoi nyt tulla niin rajusti,
ett'ei sylen päähän eroittanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi
metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin
tuulesta waaria pitämällä. Hetken aikaa wielä näin taisteltuani,
ilmestyi eteeni nuorta männikkö=metsää, mutta tietä en löytänyt, josta
olisi päässyt ajamaan sen läwitse eteenpäin; täytyi sitoa hewonen
puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka wihdoin
wiimeinkin löysin; ja pian oli hewosenikin sinne wiety. Wähän aikaa
männikköä ajettuani, rupesi walkea pilkoittamaan edestäpäin.
"Tuollahan se on tawoittamani uudistalo", ajattelin itsekseni
iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen
akkunoista loisti kartanolle iloinen walkea ja melkeinpä kadehdin niitä
onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä oliwat ulkona raiwoawalta
myrskyltä suojassa. Kun sain hewosen riisutuksi, astuin kursailematta
sisälle, toiwotin hywää iltaa ja pyysin hewoselleni suojaa. Mutta sitä
ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hewosensakin oli ladon
nurkassa eri hökkelissä, johon ei suinkaan wieraita mahtunut. Eräs
pieni wanha huone=kömmänä olisi tosin ollut tyhjä, waan sen owi oli
niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hewonen mahtunut siitä sisälle.
Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kowin tunnoton
olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hewosensa jättää suojatta
myrskyn käsiin; pyysin siis talon wäeltä, saisinko hakata mainitun
kömmänän owen reijän isommaksi, että hewoseni siitä sisään pääsisi. Se
luwattiinkin tehdä ja kirwes annettiin minulle sitä warten. Kun olin
pari hirttä saanut owen reijän päältä hakatuksi poikki, niin hewonen ja
reki mahtuiwat sisälle. Nyt toimitin hewoselleni wielä ruokaa ja juomaa
yöksi eteen, ja sillä kerralla oli näin elämän surut poistetut ja minä
pääsin taas tupaan, tutustumaan perheen kanssa.
Tällä kertaa, kun omat huoleni eiwät enään olleet hämmentämässä
huomiotani, näin heti tupaan tultuani, että siellä walitsi
perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat oliwat niin hatarat, että
tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssiwat
lumi=hiutaleet kilwan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä
akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia
Back