Naimisen juoruja - Kuvaelma kansan elämästä
Päivärinta Pietari 1827-1913
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Naimisen juoruja - Kuvaelma kansan elämästä
NAIMISEN JUORUJA
Kuvaelma kansan elämästä
Kirj.
P. PÄIVÄRINTA
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1882.
JOHDANTO.
Eräässä paikkakunnassa on muiden joukossa kaksi talonpojan taloa;
Kolkkila on toisen ja Kirrilä toisen nimi. Talot ovat siksi liki
toisiaan, että talojen asukkaat tuntevat hyvin toisensa --
sisällisestikö? ei, ei, niin tarkoin eivät he ainakaan kaikin tunteneet
toisiansa, vaan tuo tunteminen oli paremmin ulkonaista tuntemista,
nimittäin semmoista tuntemista, kuinka rikkaita kummankin talon
asukkaat olivat, kuinka paljon heillä oli maallisia tavaroita, kuinka
paljon heillä oli lapsia, kuinka he olivat komeoita, kuinka paljon
heillä oli kunniaa j.n.e., semmoista tuntemista oli ainaki suurimmalla
osalla noiden talojen asukkailla toisistansa. Kertomuksessamme
nimitämme kummankin talon isäntää talojensa nimellä, toista Kolkiksi ja
toista Kirriksi.
Katselkaamme kummankin noiden talojen sekä sisällisiä että ulkonaisia
asioita erikseen.
Kolkkila oli vielä velkainen talo ja sen isännällä ja emännällä oli
niin paljon lapsia, että heitä määrittävä luku oli lähinnä kymmenen
numeroa, alhaalta päin lukien. Lapset elivät kaikki ja olivat terveitä
ja virkkuja lapsia; heistä oli toiset isompia, toiset pienempiä,
tiettypä se. Talon isäntäväki olivat tyhjästä alkaneet elämänsä, jonka
vuoksi eivät he vielä olleet saaneet kaikkia velkojansa maksetuiksi.
Mutta Kolkki oli laittanut maansa ja koko taloutensa hyvään voimaan.
Sentähden tulivat he ison lapsilaumansa kanssa hyvästi toimeen,
semminkin kun hyvä järjestys oli kaikissa talouden toimissa heidän
alituisena apunaan. Kaikki heidän lapsensa olivat puhtaissa ja
terveissä vaatteissa, eikä heidän elämästään eikä toimeen-tulostaan
puuttunut mitään, sillä ne oli aina kodista saatavina, jos kohtakin
vielä velkaakin oli. Kolkki oli niitä miehiä, joihin nouseva valistus
alkoi tunkea säteitänsä ja lämmittää ja elähyttää jäykkää suomalaista
rintaa. Hänelle tuli useammat sanomalehdet ja nuorta kirjallisuutta
rakasti hän hartaasti. Sentähden osti hän aina parhaat ilmestyvät
kirjat ja kirjastonsa paisui ajan pitkään melkoiseksi kirjastoksi. Hän
oli välttävä kirjoitus- ja laskumies ja mitä hän itse osasi, sitä hän
opetti lapsillensakin. Kaikki hänen lapsensa olivat hyviä lukijoita ja
kotona oleva kirjasto tuli heille rakkaaksi ja suureksi elämän
ohjeeksi. Vanhemmat rakastivat keskenänsä toisiansa ja lapsiansa, ja
lapset vuorostaan vanhempiansa.
Kaiken tuon ulkonaisen elämänsä tietäen ja tuntien perheensä
sisällisenkin tilan, piti Kolkki itseänsä ja perhettänsä -- ihmisinä.
Usein hän tunsi sisällistä iloa ja rauhaa tykönänsä siitä, että hän
ihmisenä, kansalaisena ja perheen isänä on täyttänyt kalliin
kutsumuksensa. Hänen ilonsa tuli oikeen täydelliseksi silloin, kuin hän
huomasi ison, terveen lapsilaumansa, sillä hän huomasi silloin, että
Jumalakin häntä rakastaa, koska on uskonut hänelle niin paljon lapsia.
Väliin kun joku suuttui Kolkille, soimasi hän häntä tavallisesti --
ainakin takapuolella -- velkakirjoilla, mutta Kolkki ei tuommoisista,
mielestänsä tuhmista puheista, ollut millänsäkään, vaan antoi ne mennä
toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos. Kaikki kunniakkaat ja
tunnolliset ihmiset kunnioittivatkin Kolkkia kunnollisena ja
tunnollisena kansalaisena ja perheen isänä ja tuo oli enempi Kolkin
mielestä kuin tuhmien ihmisien parjaaminen ihan viattoman asian tähden.
Lyhyen kuvauksemme täydentämiseksi ja lopulliseksi selitykseksi
saatamme sanoa, että Kolkki oli uuden ajan, oli edistyspuolueen miehiä,
sanan täydellisessä merkityksessä, ja siitä selvästä syystä oli hänen
väkensä myös henkisissä riennoissa eteenpäin pyrkiviä.
Kirrilä oli suora vastakohta Kolkkilalle sekä ulkonaisissa, että
sisällisissä suhteissa. Kirri oli isältään perinyt talon velattomana ja
vieläpä valmiita rahojakin. Kirrilän isäntäväki oli niin kitsasta ja
visua laatua, että siinä oli työ, tuska, jos he raskivat oikeen
syödään. Emäntä oli niin saita ja visu, ett'ei hän raskinut sormeaan
nuolasta, kun hän maito-astioitaan kuoriessa sormellaan pyyhki viimeisiä
päällisen hituleita kermapönttöön, vaan hänellä oli leipä-siivuja aina
varalla, joihin hän pyyhki sormensa, sitten hän pirosteli hienoa suolaa
tuon voiteluksensa päälle ja antoi ne sitten lapsillensa voileivän
nimellä.
Isäntä taas oli niin saita, ett'ei hän koskaan olisi raskinut maksaa
työmiehille palkkaa, jonka he kyllä olivat kovalla työnteollansa
ansainneet. Jokaisen työmiehen palkan maksun aikana oli Kirrillä riitaa
ja kinaa työmiestensä kanssa, ja kun hän lopen ei pääsnyt puuhun eikä
pitkään, vaan hänen täytyi kun täytyikin maksaa tavallinen maassa
kulkeva palkka, vannoi hän tavallisesti silloin, ett'ei hän kuuna
Back