Ystävykset
Ouida 1839-1908
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Ystävykset
YSTÄVYKSET
Kirj.
Ouida
Vapaasti venäjänkielestä suomensi M. R--dt [Ramstedt].
Savonlinnassa,
Kirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1877.
A. Ramstedtin kustannuksella.
[Nimilehti mainitsee harhaanjohtavasti, että kirja on A. Saharova'lta,
mutta teos on Ouidan eli Marie Louise de la Raméen "A Dog of Flanders".
Skannatusta, harvinaisesta teoksesta puuttuvat ss. 1-2, jotka e-kirjan
julkaisija on kääntänyt suoraan englanninkielisestä originaalista.]
I.
Nello ja Patras olivat jääneet aivan yksin maailmaan.
He olivat ystäviä ystävyydessä, joka oli läheisempää kuin veljeys.
Nello oli pieni Ardennelainen -- Patras suuri Flamandilainen. He olivat
saman ikäisiä vuosilla mitattuna, mutta kuitenkin toinen oli vielä
nuori, toinen oli jo vanha. He olivat asuneet yhdessä koko ikänsä;
molemmat he olivat orpoja ja kurjia sekä saivat leipänsä samasta
kädestä. Se oli ollut heidän siteensä alku, heidän ensimmäinen
sympatian säikeensä; se oli vahvistunut päivä päivältä ja kasvanut
heidän mukanaan kiinteänä ja erottamattomana niin, että he alkoivat
rakastaa toisiansa erittäin paljon. Heidän kotinsa oli pieni mökki
pienen Flamandilaisen kylän reunalla, peninkulman päässä Antverpenistä.
Kylä sijaitsi leveiden laidunkaistaleiden ja viljavainioiden välissä,
ja sen läpi virtaavan suuren kanavan reunamilla kasvoi pitkät rivit
tuulessa taipuvia poppeleita ja tervaleppiä. Siinä oli parikymmentä
maatilaa ja taloa, joiden ikkunaluukut olivat kirkkaan vihreät tai
taivaansiniset ja katot ruusunpunaiset tai mustavalkoiset sekä seinät
niin valkoisiksi maalatut, että ne loistivat auringossa kuin puhdas
lumi. Kylän keskustassa oli tuulimylly pienellä sammalta kasvavalla
rinteellä, se oli maamerkkinä kaikelle ympäröivälle tasamaalle. Mylly
oli kerran maalattu helakanpunaiseksi, siivet mukaan lukien, mutta niin
oli tehty sen lapsuudessa viitisenkymmentä vuotta sitten, jolloin se
oli jauhanut vehnää Napoleonin sotilaille; nyt se oli väriltään verevän
ruskea, auringon ja tuulen päivettämä. Se liikkui oudosti nykäyksittäin
ikäänkuin olisi ollut reumaattinen ja nivelistä jäykkä korkean ikänsä
vuoksi, mutta se palveli edelleen koko lähiseutua, josta olisi ollut
yhtä jumalatonta viedä viljaa muualle kuin osallistua mihinkään muuhun
jumalanpalvelukseen kuin siihen messuun, joka pidettiin pienen,
harmaan, vanhan kirkon alttarilla. Kirkkoa vastapäätä oli kartiomainen
kellotapuli, jonka ainoa kello soitti aamulla, keskipäivällä ja illalla
tuolla oudolla, tukahdutetulla, kumean surullisella äänellä, jonka
kaikki Alankomaiden kirkonkellot näyttävät omaksuvan kiinteäksi osaksi
sointiaan.
Lähes syntymästään asti olivat he, Nello ja Patras, asuneet yhdessä
tuon pienen suruvoittoisen kellon äänen kuuluvilla kylän reunalla
nököttävässä mökkisessä. Siitä näkyi koillisessa kohoava Antverpenin
tuomiokirkon torni toisella puolella suurta vihreää tasankoa, jossa
kasvoi sellainen määrä rehevää nurmea ja kukoistavaa viljaa, että se
loittoni heistä kuin vuorovedetön, muuttumaton meri.
Mökkinen oli vanhan, hyvin vanhan köyhän, Jean Daasin, joka aikanaan
oli sotamiehenä ja muisti monen raskaan sodan jälkeensä jättämiä
silittämättömiä vakoja, jommoisia jättää härkä auraa vetäessänsä.
Vanhus uhrasi sodassa toisen jalkansa ja eleli rampana, köyhänä,
hyljättynä ihmisiltä.
Kun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensä
vuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisen
poikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäki, ei hän
kuitenkaan valittanut tätä liikaa kuormaa, sillä sydämessänsä rakasti
hän pientä Nelloa.
Pikku Nello kasvoi ja rauhassa elivät ukko ja lapsi matalassa, köyhässä
mökissään.
Asuntonsa seinät olivat vuoratut savella; se oli valkoinen ja puhdas
kun meren raakku, sitä ympäröitsi soma puutarha, jossa kasvoi nauriita,
pavuja ja herneitä. He olivat hyvin köyhät, -- usein ei ollut
leipapalastakaan tuvassa. Ei he milloinkaan syöneet aivan kylläisiksi
ja jos he aina olisivat olleet ravitut, niin elämä olisi heistä
näyttänyt paradiisiltä. Ukko oli pojalle erittäin ystävällinen ja hyvä;
pojalla taas oli totinen, rehellinen ja hellä luonto. Tytyväiset
olivat, syöden leipää ja kaalia ja anoivat sekä maalta että taivaalta
ainoastaan yhtä asiaa -- että Patras jäisi heidän kanssansa, sillä
mihin joutuisivat he hänettä?
Back