Naisen orja
Leino, Eino, 1878-1926
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Naisen orja
NAISEN ORJA
Kirj.
Eino Leino
1913.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]
»Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut,
miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»
Wildenbruch.
1.
Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainen
toistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät
näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan.
Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempi
häntä.
Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen
vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät
todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin!
Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä
toisiaan.
--Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan _me_ kaksi onnelliset?
Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä
puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään.
Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.
He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä
oli heidät täydellisesti juovuttanut.
Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.
Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.
Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein
puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää,
lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn,
toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien
häiritsevää keskeytystä.
Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista.
Juuri siitä he nyt juttelivat.
--Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisa
leikillisesti.
--Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme,
kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdomme
antaa ja sanoa toisillemme.
--Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan?
--Minä olen sinun omasi kokonaan.
--Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattoman
rakkautemme ja riutumuksemme?
Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen.
Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet.
Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen.
Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin
he. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketään
niin rakastanut.
Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat.
Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana.
Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea
kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin
heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat
lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen.
Back