Jaana Rönty
Leino, Eino, 1878-1926
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Jaana Rönty
JAANA RÖNTY
Kirj.
Eino Leino
1907.
1.
Tuolla kaukana Suomen sydänmailla, missä mustat vedet seisovat
liikkumattomina hallaisissa rämeissä, oli Jaana Rönnyn koti.
Se sijaitsi yksinäisen metsä-maantien varrella, kahden pikkukaupungin
välissä, joita kymmenpeninkulmainen autio ja kolkko korpitaival erotti
toisistaan. Majatalot olivat harvassa, tie aina joko vetelä tahi
kuoppuralla. Kyliä ei ollut muita kuin yksi ainoa, kolmen peninkulman
päässä pohjoisemmasta kaupungista.
Matkamiehet, varsinkin rahdinvetäjät, poikkesivat Rönnyn mökkiin
mielellään. Mökin emäntä, jota Holli-Reetaksi sanottiin, kiehautti
kupin kuumaa kahvia tuossa tuokiossa; isännällä taas, synkällä ja
rokon-arpisella Iikka Rönnyllä, oli aina toisen tuvan piironkikaapissa
tilkka sitä kermaa, jota ei kissa juo.
Mökki itse oli ylempänä törmällä. Siinä oli kaksi tupaa ja kamaripöksä
porstuan perässä. Sauna sijaitsi kivenheiton päässä edellisestä pienen
metsäjärven rannalla, jota Kuikkalammeksi sanottiin.
Maanviljelys ei mökissä menestynyt. Halla pani kaikki puhtaaksi,
Kuikkalampi huokui kylmää kautta kesäkauden ja upottava suo sen
pohjoispäässä lähetti ilmaan loppumattomat parvet suuria,
hallavasulkaisia surman lintuja, jotka kosteilla siivillään
tukahduttivat kaikki, mikä maassa oli kaunista elämää ja kukkimista.
Saunassa asui Jaana, isännän äidin, ikälopun Miina Rönnyn kera, jota
ylipäänsä vain mummoksi nimitettiin. Samoin kuin Iikka Rönty itse oli
tämä kotoisin vielä synkemmästä sydänmaasta, kaukaa tuon pohjoisen
kaupungin takaa, pietismin ja petäjäleivän iankaikkisista korpikylistä,
missä kuolema oli ainoa kunnanlääkäri ja jumalan sana ainoa särvin
ahdistetuille sydämille.
Mummo oli ankara kasvattaja.
Oikeastaan olisi Jaanan hänen mielestään pitänyt kuolla. Se olisi ollut
paras takaus hänen taivaalliselle perinnölleen.
Mutta Jaana jäi kuin jäikin elämään. Eikä kulunut aikaakaan, kun hento
kukkanen jo osoitti, että sen syvät juuret olivat tässä eikä tuonen
tuonpuolisessa maailmassa.
Epäilemättä teki mummon piiska parastaan. Hän löi mielellään ja
hartaasti ikäänkuin olisi muokannut Herran viinamäkeä. Jaana huusi niin
paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään innostuksella, joka ei voinut
olla jumalasta, vaan isästä perkeleestä.
Muuten ei mummo suinkaan ollut pelkkä mörökölli. Hänellä oli myös
lempeät hetkensä, jolloin hän kertoi monta kaunista ja pöyristyttävää
tarinaa kyöpeleistä, kirkkomaasta, menninkäisistä sekä yleensä luonnon
hyvistä ja pahoista haltioista. Enimmäkseen kuitenkin pahoista, sillä
ne olivat sekä elävämmät että mahtavammat.
Jaana kuunteli silmät selällään.
Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei aina
juuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvin
läheiselle sukulaiselle tai tuttavalle.
Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla. Vielä
täyskasvaneenakaan hän ei voinut muistella sitä sielussaan syvästi
kauhistumatta.
Se oli tapahtunut mummolle itselleen hänen nuorena ollessaan.
Hän oli hiihtänyt kahden korpitalon väliä hämärtyvässä talvi-yössä.
Silloin hän oli kuullut aivan selvään, miten kova hanki taittui hänen
takanaan. Oli ollut aivan kuin olisi kaahlannut siellä mies suurissa
saappaissaan. Hän katsoo jälelleen; ei näy ketään. Hän hiihtää
eteenpäin, niin ala taas kuulua sama ääni ja ähkiminen. Silloin ei
mummo ollut enää muuta odottanut, vaan lukenut isämeitänsä, jonka
onneksi oli ulkoa muistanut, ja lähtenyt hiihtämään, minkä käpälät
kannattivat. Likomärkänä ja henkihieverissä hän oli päässyt lähimpään
taloon.
--Mikä mies se oli? uskaltaa Jaana puoliääneen kysyä.
--Kukas muu kuin se vanha, vastaa mummo. Perkele se oli, hän, joka käy
ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.
Back