Valkaman perhe
Lajula, Osmo, 1874-1935
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Valkaman perhe
Valkaman perhe
Kertomus
Osmo Lajula
Ensimmäisen kerran julkaissut
Vihtori Kosonen 1908.
1.
Kirkas toukokuun päivä. Tänä keväänä oli aurinko aikaisin talven vallan
nujertanut. Vappuna olivat järvet jäistä vapaat, maa viheriöi ja koivut
olivat isolla hiirenkorvalla.
Valkaman kartano oli ison koivikon keskellä. Rannan puolelle, puutarhan
läpi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin näki ison salin ikkunoista
Utuselän yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman päähän. Kukkulan
takaa tuolla kaukana pisti esiin suippopäinen kirkontorni.
Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edessä Valkaman kartanon isossa
salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen
pihtipielien ohi, suuren selän taakse, pysähtyi sitten ikäänkuin jotain
määrättyä nähdäkseen. Arnoldin väsyneet kasvot hiukan hymähtivät. Nyt
hän sen huomasi. Lähimmän kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippa
selkeää taivasta vasten.
Siellä oli huvia ja iloisia ihmisiä tuon kirkon läheisyydessä.
Arnold putisti päätään, kääntyi pois ikkunasta ja alkoi kävellä
edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinillä riippui
öljymaalauksia. Perällä, keskiseinällä oli Valkaman kartanon ensimmäisen
Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin isä,
Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. Hän oli kertonut suuresta
aatelissuvustaan ja näyttänyt joitain sineteillä varustettuja papereita,
jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niitä uskoivat, sillä
olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.
Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sisällön. Hän pysähtyi,
katsahti kuvaan ja hymähti:
-- Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri ja
kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.
Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvin
sisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä ja
omistaja, nimismies Verner Arnold.
Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut vaimonsa
kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner pääsi
nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen.
Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenä
päivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kului
yökin. Ikävyys oli haihtunut, mutta nyt se jälleen kaksinkertaisella
voimalla palasi. Väsytti ja hermostutti. Yksin hän ei viitsinyt juoda.
Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen
laskoksille rintamukseen. Vasemman käden nimettömässä kiilsi sileä
sormus. Arnold katsahti siihen kuin säikähtäen.
-- Ester parka! hän itsekseen hymähti, huokasi raskaasti ja lähti
kiireesti ulos.
Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat
koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehväiset oksat
ylhäällä muodostivat kuin katon kulkijan pään päällä. Rannalla avautui
Utuselkä aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla selän toisella puolella,
missä vastaiset maat toisiaan kaartaen lähenivät, näkyi veden pintaa
vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta näyttivät kuin
vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.
Vähän oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu
uimahuone ja höyrypurren "Asran", laituri.
-- Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehköltä nokinenäiseltä
nuorukaiselta, joka ahkerasti hääräsi pikku purressa.
-- Kyllä muuten, muttei ole vielä tarpeeksi höyryä.
-- Vai ei ole.
Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistejä, kiiltäviä
paikkoja. Hän katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni näkyi tännekin. Se
näkyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. Hänen pitkä solakka vartalonsa
Back