Viija - Kuvaus Savon kansan elämästä
Kauppis-Heikki, 1862-1920
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Viija - Kuvaus Savon kansan elämästä
VIIJA
Kuvaus Savon kansan elämästä
Kirj.
Kauppis-Heikki
WSOY, Porvoo, 1920.
I.
--Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan,
sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.
Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain
tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän
tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän
laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman
tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti
toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta
kaivata.
--Onko Viija nähnyt kampaa?
--On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn
paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.
Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta
tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on
tarkkamuistinen.
Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin
tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen
äitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon
kiusaat".
Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta
ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin
hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki
kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät
vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka
häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat.
Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä
häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun
hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä
katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan
täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon
toverina ja katsomaan talon töitä.
Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina
hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se
silloin nykäisi itkun hereille.
--Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.
--Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.
--Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä
kuin täällä.
--Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?
--Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin,
taivaaseen, selitti Reeta.
--Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä
silmiin odottaen varmaa vastausta.
--Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.
Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi.
Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin
toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne
menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa
tehdä tuolle tytölle.
--Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se
tuokin ikävä pian haihtuu.
Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen
miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa.
Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon
pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee
tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa
lienee tätiä läheisempi omainen.
Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset
vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet
Back