Mäkijärveläiset - Kuvaus Savon kansan elämästä
Kauppis-Heikki, 1862-1920
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Mäkijärveläiset - Kuvaus Savon kansan elämästä
MÄKIJÄRVELÄISET
Kuvaus Savon kansan elämästä
Kirj.
Kauppis-Heikki
WSOY, Porvoo, 1920.
I.
Tämän meikäläisten kylän nimi on Mäkijärven kylä, joka tulee Huhain
vuorelta vähän koommin niinkuin etelään päin. Kylä ei ole päässyt
kuuluisaksi eikä myöskään vuori, sillä ne molemmat ovat pieniä.
Taloisia taloja on siinä järven ympärillä puolikymmentä ja hyvinkin
sama määrä puumökkejä, isompia ja pienempiä sekaisin.
Elämä on täällä melkein samantapaista kuin muuallakin sellaisten elämä,
joita suurempi maailma nimittää yksinkertaiseksi kansaksi. Mutta
vähätpä siitä. Nämäkin vain elelevät laillaan, vieläpä laulelevatkin,
ja erinomainen laulun halu onkin nuorilla. Minun pitää jo mukavuuden
vuoksi pistää heidän vanha, mutta aina uutena pysyvä laulunsa tähän
särpimen lisäksi.
Se on näin:
"Rakkaus on rauhan kukka,
muista kultani, muista se;
ei se muutoin tule hukkaan,
jos ei kielet katkaise."
Tällaiset olivat nuorten lauluja, eikähän vanhoilla lauluja olekaan, ja
jos onkin, niin ne ovat vain tällaisia:
"Ei aina keyriä kestä,
ei aina tupia pestä."
Oli tällä kylällä vakaviakin ihmisiä, niinkuin Hemmolan isäntä Hemmo ja
muutamia muitakin, jos ei laulunhaluisia vakavina pidettäne.
Syksyllä se mikkeli-syömingissä selvästi näyttäytyi, mikä mistäkin
piti, ja sitten aina paremmin, jos oli viljalti viinaa. Silloin sattui
välistä, että tapella nutistivatkin, jos asioissa niin kantautui.
Vähemmän viinan aikana, jolloin ei tullut kuin parhaiksi puhetuulelle,
ottivat kirjamiehet puhellakseen raamatusta, ja jotka eivät siihen
kyenneet, ne pitivät muuta parran pärinätä.
Mikkeli-syömingissä syödään kovasti. Niitä pitää joka talo vuorollaan,
ja niihin kutsutaan kaikki naapurit. Yhtenä keiton lajina on
lammasrokka, ja sen tähden sanotaankin että "päästään tästä Mikkeliin,
niin pässi orteen kurnutetaan".
Sinä syksynä, josta kerron, oli ensimmäiset tällaiset pidot Hemmolassa.
Isäntä, jota Hemmoksi kutsuttiin, jouduttautui ne pitämään
ensimmäiseksi, hän kun jouti hyvästi kävelemään kutsumassa, sillä
kotona oli hänellä kolme aikamieheksi saapaa poikaa työssä. Eikä hän
muutenkaan enää maallisista töistä välittänyt, veisaili vaan virsiä
kotonansa ja niissä paikoin kylässä, jossa siitä pidettiin.
Joka syksy Hemmo kävi aina kutsumassa vanhan mökkiläisensä Liejuniemen
Lassin vuoden alkiaisiin. Naapurinsa kutsui myös jokaisen, vaikka ei
hän kaikista oikein pitänyt, ne kun olivat hänen sanainsa mukaan
suruttomia pökkelöitä.
Ruualta päästyä piti isäntä pienen puheen.
--Tuota minun mielestäni, sanoi hän, ei saisi nämät syömingit olla
ainoastaan syömistä, juomista ja joutavaa lopakoimista varten, vaan
että kokoonnuttuamme muistaisimme paremmin kiittää Luojaamme, jolta
kaiken saamme.
--Kyllä kaiketi se ei pahempikaan olisi, sanoi Liejun Lassi, jolla aina
oli tapana sanoa että "kyllä kaiketi".
Toiset miehet eivät myöntäneet eikä vastustaneet, olivat vain ääneti;
toisillensa siinä salavihkaa vähän naurahtivat. Hemmo kurkisti pöydän
orrelle ja virkkoi:
--Eiköhän oteta ja veisata joku pieni virren värssy. Hae sinä, Jahvi,
kirjavasu.
--En minä tiedä, missä lienee, sanoi Jahvi.
--No mene sinä Hermanni.
--En minä ... menköön Ima.
Back