Elämän meri
Järnefelt, Arvid, 1861-1932
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Elämän meri
Proofreaders
ELÄMÄN MERI
Kertomuksia
Kirj.
ARVID JÄRNEFELT
1911
SISÄLLYS:
Siv.
Virkku 7
Valon ja onnen lapsi 22
Viimeinen ateria 28
Sokeakuuron kertomus 39
Hän ja minä 44
Elämän meri 60
Arvid Järnefelt
on syntynyt marraskuun 16 p:nä 1861 ja täyttää siis tämän kirjan
ilmestyessä 50 vuotta. Tuli ylioppilaaksi 1880, fil. kand. 1885, lakit.
kand. 1890. Opiskellut venäjää Moskovassa 1887-88. "Päivälehden"
perustajia 1889. Asuu nykyään Lohjalla, missä harjoittaa pienviljelystä
ja mehiläishoitoa. Hänen teoksistaan mainittakoon: _Isänmaa_ (1893),
_Heräämiseni_ (1894), _Ihmiskohtaloja_ (1895), _Ateisti_ (1895),
_Puhtauden ihanne_ (1897), _Maria_ (1897), _Evankeliumin alku_ (1898),
_Päiväkirja matkaltani Venäjällä_ (1899), _Samuel Cröell_ (1899),
_Veljekset_ (1900), _Orjan oppi_ (1902), myöhemmin uudestimuodosteltu ja
näytelty nimellä "Titus", _Helena_ (1902), _Elämän meri_ (1903),
_Maaemon lapsia_ (1905), _Veneh'ojalaiset_ (1909). Hän on myöskin
suomentanut suuren joukon Leo Tolstoin, Henry Georgen y.m. teoksia.
Virkku.
Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli hullunkurinen
tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla jäykistyi, sen
selkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä ja murisi jollekin
näkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. Tätä
sen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät sitä huviksensa.
Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli
päälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu
vaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi
pitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen, ja latausvärkit olivat
vinnillä--epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa
ampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin
hyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä
ihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt. Virkku paha! Ja
lykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.
Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten tämä
Virkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se ulvoi. Ja
tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.
Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä.
Suuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia
hattaroita. Aurinkoa ei näkynyt, ja vedenpinta oli hienossa varjossa.
Kaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja
etäisimmät maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikoittain
kuin aava meri.
Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen viettävä
nurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä tummana
kuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä taloa.
Virkku--silloin se oli vielä hyvissä voimissa--tulla tupsahti
rannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.
Ei epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta, väki
oli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin jättämään,
vaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut lähtöä ja juuri
sitävarten loikonut rannalla odottamassa. Kun he olivat viipyneet niin
armottoman kauan, oli Virkku päättänyt vain pikimmältään pistäytyä
toisessa talossa. Hänellä oli sinne oma oikotie, niin että koko retki
saattoi kestää vain silmänräpäyksen. Toisessa talossa ei ollut näkynyt
elävää sielua, ja merkillisintä, ettei Vahtiakaan mistään löytynyt.
Back