Veljekset - Romaani
Järnefelt, Arvid, 1861-1932
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Veljekset - Romaani
VELJEKSET
Kirj.
Arvid Järnefelt
Otava, Helsinki, 1900.
ENSIMÄINEN OSA
I LUKU.
Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden
vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja
tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; --
näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä
avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja
alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos
langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina
tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli
sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa,
julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot
leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä
lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit,
maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan
kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen
tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa,
joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.
Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni
puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja
tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön
lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta
mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan
siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska
osoitti katukäytävän paikkaa.
Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli
pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin:
vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi
ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen
kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.
Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä
asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku
kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli
että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos
tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin
talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen
ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista
vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa
kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai
tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja
soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin
huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut
selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.
Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli
päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka
alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi.
Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään
kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman
ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi
muistossa.
Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset
seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana,
että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi
täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi
kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla
kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat
sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan
puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen
päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet
pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt
kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella.
Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin
ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen
mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi
katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja
tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät
kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin
tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin
Back