Mäkelän Liisu
Hahnsson, Theodolinda (Sofia Theodolinda), 1838-1919
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Mäkelän Liisu
MÄKELÄN LIISU
Kertoellut
T. H.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1880.
I.
KOSIA.
Vähäisellä mäen töyrällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän
varakas torppa; se oli rakennuksistaan uhkea, sillä siinähän kaksi
tupaa vastakkaisin ja porstuan perässä kamari; ulkohuoneet olivat
myöskin tarpeen-mukaiset.
Etelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin
olivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu,
torpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota
punaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat varsinkin hänen
hyvän luontonsa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka
heillä oli ollut kuusi lasta; niistä toki eli ainoastaan neljä, kaksi
poikaa ja kaksi tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on
saanut lankavyhtinsä kedolle levitetyksi. Mitä ajattelee hän tuossa
mielihyvällä katsellessaan rankoja, joita ahkeralla työllään on kokoon
saanut? -- Mitä ajattelee tyttö, kuu hän valmistaa vaatetta, jota vasta
_omassa_ kodissaan on pitävä? -- Liisu nuot langat oli itseänsä varten
kehrännyt, sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon
kihloissa. Tämä palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta.
Patruunan lapsuudenaikona oli Jaakko kartanossa juoksupoikana;
sittemmin kävi hän muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori
patruuna vanhempainsa kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko
taas kartanossa palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen
tuli, sillä tuo torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, taikka
erittäinkin äiti, eivät tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska
hän oli vain köyhä renkimies; mutta vihdoin muori toki, vaikka
vastahakoisesti, antoi Liisun ruveta kapioa valmistamaan.
Oli lauvantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois
ehtoo-askareillensa. Hän rupesi pihaa lakasemaan ja aikoi sen tehtyänsä
panna nuoria kuusenhavun oksia portahitten eteen, mutta lihava
juottoporsas yhä esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen
hänen hameensa liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta tuo aina
vain seurasi häntä, ja samassa vieras ääni huusi:
"Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elävä ruokkiansa tuntee".
Liisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: "Kah!
Jussilan isäntä!"
"Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan,
kuinka Mäkelässä voidaan". Näin sanoen antoi hän hevosellensa heiniä,
otti niistä tukkosen ja pyhkäsi sillä hien hevosensa seljästä sekä
virkkoi vielä: "Saathan, liinaharjaseni, tässä vähän huo'ata".
"Käykäätte sisälle", sanoi Liisu ja saattoi nyt isäntää tupaan, jossa
Mäkelän muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja par'aikaa laski
rukkinsa tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen
hyppäsi penkin alta ja jopa haukahtikin. Rissa peljästyksissään
pystytti selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä
vieraan, meni iloisesti vastaan, sanoen:
"No kah! Itse Jussilan isäntä! terveeksi! Huuti, Valpaa! lakkaatko
haukkumasta! Mikko siellä! älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri
ajattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee.
Istukaatte, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat".
"Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?" kysyi Jussila.
"Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvän-puolista ole, mutta kun lapset
jo aika-ihmisiksi rupeevat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä ei
vanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä
vaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enään hukan-syöpä ole".
Jussila vilkasi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon noita
päälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan.
Hän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen
mielestään sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen
alkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ett'ei ukon
aikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotia tulivat ja muori
sanoi:
"Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin
nojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia".
Liisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja kauppasi sitten tuota makusaa
nestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän
Back