Köyhää kansaa; Salakari
Canth, Minna, 1844-1897
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Köyhää kansaa; Salakari
KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI
Kirj.
Minna Canth
Otava, Helsinki, 1917.
KÖYHÄÄ KANSAA
I.
Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi
vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi.
Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä
hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi
itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki
turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja
huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän
pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja
sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari
kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä
karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen
hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta
mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan.
Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui
kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat
roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut
nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä
pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut
oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut.
Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka
lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti
samassa vähän silmiään.
»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi.
»Eikö liene kipeä.»
Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta
vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen
peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle,
Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni
ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja
jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli
Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja
teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli
menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen
syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas.
Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen
vähän tyyntymään.
»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän.
»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan
apua».
»Olishan koettaa, yhtäkaikki.»
»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat
oikeita kunnollisia.»
»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.»
Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun
ja runsaita kyyneliä valui alas poskille.
»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo
aamusta käymään tohtorin luona.»
»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun,
joka oli lapsen ympärillä.
Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat
märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella.
Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä
entisten porojen päälle.
»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle,
joka oli pukenut päälleen.
Back