Agnes
Canth, Minna, 1844-1897
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Agnes
AGNES
Kirj.
Minna Canth
1892
I
Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä
katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta
sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain
opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää
huomioni häneen.
Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin
muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli
syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden
pienimmätkin väreet ja vaihtelut.
Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan
tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein
olivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta.
Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin
hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat
mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin
nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän
vaikutuksen.
Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko
hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa
liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt.
Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään.
Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden
ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti
olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan
olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen
ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas,
hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton
ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa.
Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli
oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes
tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi.
Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan
määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen.
Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli
yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi.
--Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli
kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen.
Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.
Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos.
Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun
aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla
puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun.
Tuli puukuorma vastaan.
--Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili
Fanny oikein surkealla äänellä.
--Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina.
Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen.
--Ettäkö te sitten pysyisitte siellä?
--Kyllä me pysymme.
--No, nouskaahan koetteeksi.
Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme,
halkojen päällä.
Taivas, kuinka se oli hauskaa!
--Ajammeko näin kaupungin läpi?
--Ajamme.
--Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna.
--Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse.
Back