Haapakoskelaiset - Romaani Itä-Suomesta
Ahrenberg, Jacob, 1847-1914
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Haapakoskelaiset - Romaani Itä-Suomesta
HAAPAKOSKELAISET
Romaani Itä-Suomesta
Kirj.
JAC. AHRENBERG
Suomensi Aatto S.
K. E. Holm, Helsinki, 1893.
I.
Haapakosken vanhalla kartanolla Kymin pitäjässä oli tiluksia
kummallakin puolen tätä historiallista jokea. Emätila, alkuaan
vähäpätöinen tilus, oli siitä Viipurin puolella. Ostolla, vaihdolla ja
perinnöllä oli sitä laajennettu joka taholle. Sen paraana arvona eivät
kuitenkaan olleet pellot eikä niityt, vaan muhkeat metsät, jotka ikään
kuin jostakin kohtalon oikusta olivat saaneet olla aivan rauhassa sekä
kirveeltä että tulelta. Vielä tuottavampi oli lohenpyynti, jota monen
miespolven aika oli harjoitettu kauneissa koskissa, jotka kuohuivat
joen povessa lepäävien saarien ympäritse.
Itse päärakennus oli joen vasemmalla rannalla korkealla harjulla, joka
haarautuu Savonselästä, siitä hiekkaisesta harjujonosta, joka muutamia
peninkulmia ylempänä tultuaan Salpausselän poikki kulkee pitkin joen
vartta ja etelämpänä Haminan luona vähitellen alenee siksi
yksitoikkoiseksi hietatasangoksi, joka ympäröitsee tätä vanhaa
rajalinnaa.
Haapakosken kartanolla oli kuten kaikillakin rajakartanoilla ollut
kirjavat vaiheet. Sen ensimmäisestä omistajasta, ritari Yngve
Niilonpojasta, oli kansan kesken tarinoita ja lauluja. Ne kertoivat
salaperäisestä rikoksesta, joka jotenkuten liittyi siihen yleiseen
uskoon, että ritarilla oli kultainen taikatorvi. Se torvi kaiullaan
houkutteli seudun nuoret neitoset ritarin linnaan. Kerran oli torvi
taas kaikunut ja houkutellut turmioon ritarin oman tyttären.
Rangaistukseksi siitä oli ukon tuli lyönyt linnaan ja polttanut sen
poroksi. Tämän muinaisen linnan paikalla kasvoi nyt mitä tavallisesti
kasvaa sellaisissa paikoissa, joissa ihmisiä on asunut ja oleskellut.
Ohdakkeita, koiruohoa, nokkosia ja takiaisia seisoi miehen korkuisena
metsänä linnan sijalla. Torven sai perillinen pelastetuksi tulesta ja
ripusti sovitusuhriksi alttarin viereen pitäjän pieneen, harmaakiviseen
kirkkoon. Siinä se riippui monen miespolven ajan, kunnes venäläiset
ison vihan aikana ryöstivät herran huonetta ja veivät saaliinansa myös
tämän ritaritorven.
Kuin eräs Helsingin professori monta vuotta sitte toimitti
tutkimuskaivamisia muinaislinnan paikalla, sai tarina vielä enemmän
vauhtia ja luotettavuutta kansassa, semminkin kuin professori lienee
löytänyt suippopäisiä taikakiviä ja pienen hopeaisen kuvan tuosta
onnettomuuden torvesta. Sittemmin ei ole kuultu tiluksesta muuta kuin
että sitä joka hallitsijan vaihdoksessa laajennettiin. Kuin Keith ja
Lacy iskivät miekkansa Elisabet Petrovnan aikana Suomen maahan, tuli
kartano halaistuksi kahtia. Sen osan, joka oli itärannalla, antoi
voittaja lääniksi Moskovan yliopiston perustajalle kreivi Shuvaloville.
Yhden ainoan kerran lienee kreivi salaperäisen ritari d'Eonin seurassa,
jonka sukupuolesta oppineet vielä tänäkin päivänä kiistelevät, käynyt
näillä tiluksillaan, vetänyt koskista ylös pari lohta, metsästellyt
jonkun aikaa ja kadonnut sitte sieltä ainiaaksi.
Se osa tiluksista, joka oli joen länsipuolella, jäi entisen omistajan
Stålsköld Hornin haltuun.
Muistettavan merkillisinä vuosina 1788-90 oli Haapakosken omistajana
Kaarle Kustaa Stålsköld Horn. Tämä Horn, vaikka olikin läheistä sukua
Hästeskolle sekä Jägerhornin ja monen muun Anjalan miehen ystävä, oli
kuitenkin innokas Kustaa III:nen ihailija, kuten monet tämän kuninkaan
aikaiset muotokuvat ja muut muistomerkit todistivat, joita uskollisesti
säilytettiin Haapakoskella. Kaarle Kustaa Horn kuoli siihen aikaan,
kuin hänen ihanteensa, kolmannen Kustaan, kunnia oli juuri
korkeimmillaan. Hänen poikansa Erik oli mukana Suomen viimeisessä
sodassa ja sen ensimmäisessä taistelussa. Sillä juuri täällä hänen
isäinsä kartanon luona jymähti ensimmäinen tykin laukaus, tästä kautta
marssi ensimmäinen plutoona venäläistä jalkaväkeä rajan yli. Sodan
päätyttyä oli herra Erik myöskin mukana perustamassa sitä valtiomuotoa,
joka nyt on jo lähes yhdeksän kymmentä vuotta suojannut meidän
maatamme. 1809 vuoden valtiopäiväin jälkeen tuli hän vapaaherraksi ja
sai 1812 nähdä sen onnen, että rauha jälleen paransi, mitä sota oli
paloitellut. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn näet sai takaisin sen osan
isäinsä tiluksista, joka oli Kymin itäpuolella. Herra Erik muutti
jälleen joen poikki, repi melkein kokonaan hajalleen vanhan
päärakennuksen, josta ainoastaan muutamia huoneita on enää jäljellä, ja
rakensi isäinsä ikivanhan kartanon paikalle yksinkertaisen ja matalan,
vaan mukavan kivikartanon, jossa oli alakerrassa tilavia huoneita ja
Back