Yksin
Aho, Juhani, 1861-1921
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Yksin
YKSIN
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.
Soitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu.
I.
Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista.
Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.
Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla
ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului
vain lampun sydämen ynisevä laulu.
Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi
nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä--sillä me olimme
vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin
vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon
puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena
kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi
nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin
äidille.
--Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
--Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä
estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi
pitänyt.
--No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä
ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.
--Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä?--Ja minä koetin vivahduttaa
ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.
--Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita
nyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli
minua koko illan kiusannut.
Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa
äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen
lähtiessäni kotimaasta.
--Hyvästi...
--Hyvästi, onnea matkalle.
Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto
ja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!
Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan
pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun
minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken
aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt
ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä
valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit
hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja
sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä
hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara
korvan juuressa.
Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en
minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa.
Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä
pimeä käytävä vihaisesti vastasi.
Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä
viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.
Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan
kulkijallakaan, kun kangastus yht'äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin
rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän _ei voi_
sammuttaa janoaan.
Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi
siellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole
pelastustakaan.
Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän
kaasuliekin alla.
Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä.
Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.
Back