Rautatie
Aho, Juhani, 1861-1921
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Rautatie
RAUTATIE
eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
Kirj.
Juhani Aho
1884.
I.
Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua
puihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaa
hauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita
kiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa.
Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka
surullisesti ja toivottomasti se valittelee.
Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää
höyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan
pellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan
yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi
koivujen keskessä.
Ei ole harakka vielä aamiaista saanut, ei aukea kyökin ovi eikä näy
ajavata pappilan pihalla. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle,
ja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lähti, niin toinen tuli...
Joku tuolta sakastin perästä nytkin ajaa--tuleekohan se?... Ei tule
pihaan, jäälle kääntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaa
jäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta... Harakan mieli käy
surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu ... ei nyt siallekaan naura,
vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee ... eilen
tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi.
Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, ei huoli kiinnittää
huomiotaan mihinkään ... eikä ajatella mitään.
Eikä harakka huomaa, että niemen takaa jäätä myöten lähestyy hevosmies,
kohoaa törmästä pihaan, seisottaa hevosensa kyökin eteen, nykäisee
ohjaksia, ajaa vielä vähäisen ja kääntää koivua kohti, joka kasvaa
toisella puolen pihaa, portin pielessä.
--Ptuu!--ptuu!--
Nyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikahuttaa purstoaan, hänen
sydämensä hypähtää ilosta, ja hän laskeutuu alas puutarhan aidan
seipääseen.
Mies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen selkään, kaataa kauroja
vasuun, panee sen eteen ja korjaa kerran vielä lointa...
--Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne?
Kun harakka huomaa, että mies poistuu kyökkiin päin, kopistelee
jalkojaan ja aikoo astua sisään, muuttautuu hän portin pielessä kasvavan
koivun latvaan ja katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun ei
miestä enää näy, laskeutuu hän alimmalle oksalle ja nyt sitä jo
naurattaa ... olisi siellä jo ottamista, kun vain uskaltaisi. Harakka
hyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkata yhä imelämmin
naurattaa.
Rovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savuja
piipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisiko
harakka siepata jotakin. Ja odottaessaan hän hymyilee eikä polta
silloin...
--Ähäh--ähäh! jopahan sai siepatuksi ... mitähän lie saanut...!
--Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo piian ääni selän
takana.
--Panehan sinne pöydälle.--Kes--kes! nyt se taas, nyt se taas--eläpäs,
eipä tamma annakaan! ... eikö se ole Korventaustan Matin tamma?
--Sen kai se lie, kosk' on itse Matti kyökissä ... kuuluisi olevan
asiata rovastille.
--Käske sen tulla tänne ... mitähän sill' on asiaa?
--En kysynyt.
--Taitaa olla jyväin maksussa, kosk' on säkkejä reessä ... sano, että
tulee ulko-oven kautta.
Rovasti istuutuu keinutuoliinsa, panee piippunsa lattialle pöydän jalkaa
vasten pystyyn ja rupeaa juomaan kahviansa. Mutta aina hän vähän väliin
ojentautuu taapäin, jotta näkisi harakan ja Matin hevosen.
Back