Rauhan erakko
Aho, Juhani, 1861-1921
Finnish
We will print you a perfectly bound paperback of your selected title and send it to you at your nominated address
Below is a summary of Rauhan erakko
RAUHAN ERAKKO
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1922.
I.
Lieneekö missään niin viihdyttävää katsella maailmaa ja mietiskellä sen
menoa kuin vuorilaakson pikkuravintolan edustalla, seinämäpenkiltä,
räystäskaton alta. Siinä ei juuri koskaan tuule, ja siinä on ainainen
auringon ja sateen suoja. Ennenkuin päivä ehtii niin alas, että se
kuontuisi paistamaan räystään alle, joutuu se jo vuoren peittoon, ja
kun sade laakson pohjassa melkein aina putoo kohtisuorana, ei se pääse
tunkeutumaan syrjästä siihen, missä istumme. Satoipa tai paistoi, aina
siinä istuu joku matkamies tai talon vakinainen vieras, jalat ojoina
pöydän alla, selkä seinään nojaten, katse suunnattuna ylös vuoristoon.
Kaikkein tavallisimmatkin kasvot, kaikkein kylmin ja järkevin silmä
saavat siinä jonkinlaisen haaveilevan, hyväntahtoisen ilmeen. Ja
ennenkuin vuoriston varsinainen asukas menee iltaisin levolle, viettää
hänkin siinä hetkisen katsellen elämää edessään laaksossa ja liikettä
alppijärven pinnalla ja rauhaa ylhäällä vuoristossa, missä ylinnä
sädehtii ikuisten lumien hehku milloin häikäisevänä valkeutena, milloin
hiiltyvänä punana.
Meitä istui siinä, harva se päivä, aina joitakin matkailijoita--olen
ikämies, joka jo vuosikausia olen käyttänyt loma-aikani hiljaisiin
vuorivaelluksiin--joukossamme ravintolan säännölliset vieraat: pappi,
postimestari, metsäherra ja pari naapuritalon isäntää, jotka
määrätunnillaan, vähää ennen auringon laskua, saapuvat maistelemaan
mikä oluttaan, mikä viiniään, ja kuuntelemaan matkailijain juttuja,
heidän keskustelujaan päivän tapahtumista, maailman politiikasta ja sen
semmoisesta. Ja olihan siinä puheen ainetta ja kannunvalamista
arkkiherttuan murhasta ja Itävallan ja Serbian kireistä väleistä...
Edessäni on pohjukka alppijärveä, joka kapenee laakson pohjaa kohti.
Lahden ympärillä nousevat rinteet melkein pystysuorina korkeuksia
kohti. Vuoren ja veden välissä on kummallakin rannalla kaistale
tasaista maata, viljava rannikko, jossa heilimöivien ruispeltojen ja
kukkivien ja tuoksuvien apilasniittyjen keskestä kohoaa kyliä kylien
vieressä pikku metsikköjen ympäröimine kirkkoineen ja taloineen.
Vuoriston vieraita tulee ja menee, kaikista maista--muut menevät, minä
jään, ensin päiviksi, sitten viikoiksi, niinkuin tapani usein on
pysähtyä, löydettyäni mieleiseni paikan. Oli usein, niinkuin tässä
olisi voinut olla kaiken maallisen matkani määrä, ja niinkuin maailma
tuolla vuorilla ja vuorten takana ei olisi ollut sen valmiimpaa ja
elämä antavampaa kuin täälläkään. Oli niinkuin juuri tässä maailman
sydän olisi sykkinyt lämpimimmillään, sen keuhkot hengittäneet
raittiimmillaan ja sen aivot ajatelleet kirkkaimpia, rauhallisimpia ja
onnekkaimpia ajatuksiaan ikäänkuin minunkin puolestani, mutta samalla
minunkin kauttani. Vasta tässä eikä niissä suurkaupungeissa ja
kulttuurikeskuksissa, joiden kautta olin tänne tullut ja jotka kyllä
olivat täyttäneet mieleni innostuksella ja ihmettelyllä, oli minusta
maailma niin valmis, ettei siihen ollut mitään lisättävänä. Täällä
olivat luonto ja kulttuuri käsikkäin, sylikkäin--laaksossa kaupungit
tehtaineen, laitoksineen, vuoristossa karu luonto, napaseutu, käden
ojentaman päässä. Täällä on ainaista vaihtelua ja virkistystä. Kun
täältä lähden, vien mukanani hengen ja ruumiin terveyden, uskon onneen
ja rauhaan ja hyvinvointiin ja siihen, että kaikki maailmassa--ainakin
yhdessä sen parhaista paikoista--on, niinkuin ollakin pitää. Se oli
ajatusteni ainainen toistunta. Rakensin siinä uudestaan ja aina
uudestaan ajatus- ja tunnemaailmani, kun se pyrki joutumaan epäkuntoon.
Alppijärven perimmässä pohjukassa oli vuoren kulmauksessa kahden
rautatietunnelin suut ja niiden välillä kallioon hakattu avoin holvi,
jota myöten junat syöksyivät tunnelista toiseen, kadoten melkein
samassa, kun olivat tulleetkin. Kansainvälinen maailmanliikenne tykki
siinä kuin veri valtasuonessa. Tuon tuostakin, jotenkin säännöllisin
väliajoin, puhalsi juna toisesta tunnelista sisään ja toisesta ulos.
Juuri vähää ennen saapuvan junan tuloa pullahti aukosta esiin milloin
musta savu, milloin valkoinen höyry, ja samoin jätti menevä juna
jälkeensä pilven, joka tuskin oli haihtunut, kun toinen syntyi tilalle.
Oli niinkuin vuoristo siinä olisi elänyt ja hengittänyt, niinkuin
siellä jossakin sen sisimmässä olisi ollut kätkössä sydän, joka imi
vanhaa pilaantunutta verta itseensä, pusertaakseen sen puhdistettuna ja
uudistettuna takaisin maailman elimistöön lakkaamattomana vaihtovirtana
pohjoisesta etelään, lakeuksilta vuoristoon ja takaisin. Tuo liike oli
säännöllistä kuin kellon heilurin liike, oli niinkuin luonnon oman
sydämen sykintää--maanalaisen voiman pulpahtelua lähteestä, joka ei
tyrehdy, ennenkuin itse elämä maapallon uumenissa hyytyy ja uupuu. Se
toimi sellaisella voimalla ja tärkeällä täsmällisyydellä, että sitä
katsellessa tuntui, niinkuin tuon valtasuonen tukehtumisen täytyisi
tietää koko maailman elämän tukehtumista ja epäjärjestykseen
joutumista. Panihan pieninkin häiriö junien toiminnassa, lumivyöry,
maanvieremä, särkynyt silta, kaikki kellot soimaan ja kaikki langat
ulvomaan. Ja sen poistamiseksi ponnistettiin viimeinen tarmo...
Back